Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
 1  2  > [ Kirjoita ]

Nimi: Haru

11.07.2014 16:51
Joulun taikaa~

Istuin valkealla sohvalla olohuoneessa ja katsoin hiljaisena ulos ikkunasta. Ulko,a satoi lunta, ja ikkuna oli huurteessa. Takassa oli tuli, ja olin yksin kotona. Kaikki muut olivat ystäviensä ja lähimpiensä kanssa joulua viettämässä. Tino ja muut poikkeuksellisesti Ruotsissa.. Ja Edwinistä, Eliaksesta, Knutista taikka Jonista en ollut kuullut hiiskahdustakaan. En kyllä sen enemmän Thomasistakaan mitään kuullut ole.
* Yksinäinen joulu siis. Kuinka ihanaa. Lahjat olin kaikille aikaisemmin antanut, itse en mitään ollut saanutkaan.. Heh. Käännyin makaamaan selälleni sohvalle ja nielaisin hieman vaikeasti. Katsoin joulukuusta ja takan yllä olevia jouluvaloja. Tino otti tämän niin tosissaan.. No niin kyllä minäkin.
*. Rakastin joulua. Tai olin rakastanut. Joulu oli upeinta aikaa vuodesta, sai olla ystävien ja sukulaisten kanssa ja pitää hauskaa.. Siis ennen. Pienenä kun olin päässyt Tinon mukana viettämään joulua, mutta siitäkin oli aikaa.. Mutta tämä kuitenkin oli ensimmäinen jouluni yksin.. Aivan kamalaa.
*. Pidätin itkuani ajatellessani asiaa ja käännyin kyljelleni makaamaan. Nielin itkuani ja henkäisin pari kertaa hermostuneesti.
"Hyvää joulua vaan..", kuiskasin ja silmäni valuivat hitaasti kiinni.
*. Nukahdin. Ja kamalinta unta pitkään aikaan olikin.
nimittäin ei mitään.
Pelkkää pimeää joka puolella. Sain huutaa vaikka kuinka kauan, eikä kukaan kuullut.. Olin aivan yksin, hylätty.. Ei kukaan minusta enää välittänyt. Hekin olivat hylänneet.. Eivät edes voineet tekstarilla lähettää hyvän joulun toivotusta.
*. En kauaa ehtinyt nukkua, kun ovikello veti minut pois pimeydestä takan ja jouluvalojen valaisemaan huoneeseen. Tipahdin sängystä säikähdyksen takia ja nousin puoliksi juosten ylös lattialta. Kuka siellä muka jouluaattona olisi?
*. Pyyhkäisin kasvoni vihreään huppariini säikähtäen hieman siihen jääviä kyy eleitä. Pudistin hieman päätäni ja huokaisin raottaen ovea aivan vähän, jolloin Se tempaistiin aivan kokonaan auki toiselta puolelta käsin.
"HYVÄÄ JOULUA!!"

Tuijotin lamaantuneena neljää ihmistä jotka seisoivat oveni takana. Jokaisen kasvoilla oli hymy, ja kaikki vilkuilivat toisiaan kuin odottaen minulta reaktiota.
"..mitä.. Te..?", kuiskasin hiljaisella äänellä ja astuin kauemmas muista noitten tunkissa sisälle. Jäin ovelle vielä seisomaan katsoen ulos hieman odottavasti. Katsahdin muihin jotka riisuivat ulkovaatteitaan ja loin tanskalaiseen poikaan hieman kysyvän katseen. Tuo hymyili aivan erilaisella tavalla kuin koskaan. Kurtistin kulmiani hieman kysyvästi Eliaksen hymyillessä tavallaankin lempeästi ja ymmärtäväisesti.
*. Huokaisin hieman apeasti laskien katseeni maahan ja tönäisin oven kiinni. Ynähdin ihmeissäni kun Se ei mennytkään kiinni ja katsahdin eteeni ilmestyneeseen hollantilaiseen.
"Aaron.. Mene ulos.", Thomas sanoi ja hymyili. Kohotin kulmiani ihmeissäni ja käänsin katseeni ihmeissäni kävellen laittamaan kenkäni jalkaani, ja nappasin takkini naulakosta kävellen ulos. Jäin oven eteen ja katsahdin Thomakseen epäröiden. Hollantilainen nyökkäsi ja sulki oven perässäni.
*. Katsoin taivaalle hiljaisena kietoen käteni ympärilleni. Hyi kun oli kylmä..hm. Kävelin hieman pidemmälle pihallamme ja kurtistin kulmiani lumihiutaleen tippuessa suoraan nenälleni. Painoin katseeni alas ja huokaisin. Miksi hän ei tullut..? Kyyneleet kutittivat silmiäni ja suljin ne huokaisten. Ei joulu olisi mitään ilman häntä...
*. Pian lämpö kietoutui hitaasti ja varovasti ympärilleni. Henkäisin hieman säikähtäneenä jonkun vetäessä minut lähelleen ja yritin päästä irti, kunnes jähmetyin kokonaan saadessani suudelman. Silloin tiesin että hän olikin täällä...
Raotin varovasti silmiäni katsellen ruotsalaisen kasvoja ja kyyneleet alkoivat valua ilon takia poskillani. Puristin Edwinin tummansinistä takkia nyrkeissäni ja tunsi, tuon käden hiuksissani. Tuo vetäytyi hieman vastahakoisesti kauemmas minusta ja hymyili lempeästi.
"God jul, min kära..", tuo kuiskasi ja sai lämpimän tunteen lävistämään kehoni.
"... Hyvää joulua, rakas..", kuiskasin hiljaa ja otin tuon kädestä varovasti kiinni.

Katsoin jalkojani hiljaisena kun kävelimme ovelle, ja Edwin avasi oven antaen minun mennä sisälle ensin. Kiitin hiljaa ja astuin sisälle taloon jättäen takkini ja kenkäni eteiseen, ja Edwin teki niin perässäni. Katsoin tuota ihmeissäni kun tuo vei toisen kätensä nopeasti selkänsä taakse kuin piilotellen jotain.
*. Kävelimme olohuoneeseen jossa kaikki istuivat jotenkin hirveän.. Epäilyttävinä? Kurtistin kulmiani ja vilkaisin vieressäni seisovaa ruotsalaista joka tökkäsi lasejaan ylös nenänvartta pitkin. Edwin käänsi katseensa Eliakseen.
"Olitte ikkunalla, ettekö olleetkin?", tuo kysyi hiljaa ja sai hätääntyneenä ilmapiirin aikaiseksi.
"E-emme tietenkään!!", Elias huusi. Thomas istui Eliaksen kyljessä kiinni sanomatta mitään ja Knut ja Jon olivat vallanneet toisen sohvan. Edwin hymyili pehmeästi ja käveli joulukuusen luo laskien kauniisti, vaaleanpunaiseen lahjapaperiin paketoidun paketin sen alimpien oksien alle, jonne.. Oli ilmestynyt enemmänkin paketteja. Kohotin kulmiani ihmeissäni ja Edwin vilkaisi minua hymyillen pehmeästi.
*. Säpsähdin rajusti tuntiessani kosketuksen päässäni ja jonkin tipuessa silmilleni. Nostin yllättyneenä tonttulakkia silmiltäni ja katsahdin virnistävään Eliakseen.
"Luulitko oikeasti että me oltaisiin hylätty sut, jouluna?"
"M-minä..", yritin änkyttää jotain vastaan ja pudistin hieman päätäni Eliaksen kävellessä takaisin sohvalle Thomasin viereen. Vilkaisin Knutia joka jakeli innoissaan suudelmia veljensä kasvoille. Hymyilin hieman helpottineesti ja vilkaisin Edwiniä.
*. Tuo taputti reittään nyökäten minulle ja kohotin toista kulmaani ihmeissäni. Kävelin nojatuolin luo jossa Edwin istui. Änähdin yllättyneenä vanhemman vetäistessä minut syliinsä istumaan. Kuulin Thomaksen hiljaisen naurahduksen ja kurtistin kulmiani. Mihin Elias oli taas ehtinyt..?
*. Tunsin kevyen napautuksen olallani ja katsahdin taakseni nähden virnuavan Eliaksen. Katseeni kulki tuon kättä pitkin ylös jolloin kasvoni punastuivat nähdessäni pienen mistelinoksan.
"Noniin pussatkaa jo!", Elias hoputti heiluttaen mistelinoksaa minun ja Edwinin yllä. Katsahdin ihmeen tyyneen ruotsalaiseen joka naurahti huvittuneena. Hymyilin hieman ja liikahdin parempaan asentoon, ja hätkähdin kevyesti tuntiessani tuon otteen leuassani. Edwin veti kasvoni lähelleen ja painoi hauraan, mutta lämpimän suudelman huulilleni.
*. Elias taputti käsiään yhteen ja suljin silmäni hitaasti. Makea, suklainen tuoksu täytti nenäni ja raotin silmiäni Edwininkin vetäytyessä kauemmas. Katsoin ihmeissäni Thomasta joka tuli keittiöstä mukanaan tarjotin jossa oli 6 mukia täynnä kaakaota. Jokaisessa kupissa oli maan lippu... Suomi, Ruotsi, Norja, Islanti, Tanska ja Hollanti..
*. Hymyilin kevyesti ja naurahdin hiljaa Thomasin tökkäistessä Ruotsi-kupin käsiini ja Edwinille taas siniristilipulla koristellun mukin. Knut sai Islannin, Jon Norjan. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä, vaihtoivat Elias ja Thomas oman maittensa lipuilla kuvioidut kupit toisilleen.
*. Päivä vaihtui hitaasti iltaan, ja pidimme yhdessä hauskaa. Katsoimme joulu aiheisia leffoja telkkarista (toki jouduin säätämään telkkarista tekstityksen päälle) ja vaihtelimme kuulumisia. Avasimme lahjatkin mitä oli ilmestynyt kuusen alle. Edwin työnsi aikaisemman tuomansa paketin sivumpaan, mutta en jaksanut udella.
Kävimme vielä illalla pienellä kävelyllä, mutta apein asia siinäkin illassa oli. Kun tulimme takaisin kotiin, kaikki lähtivät. Elias ja Thomas yhdessä Tanskaa, Knut ja Jon Norjaan. Sydämeni oli pysähtyä siitä onnesta kun Edwin tuli kysymään saisiko jäädä 'vaikkapa, noh, yöksi, tai jotain?'. Vastaus tietenkin oli myönteinen.
*. Istuimme kahdestaan olohuoneessa, sylikkäin nojatuolissa. Takka ratisi hiljalleen hehkuen lämpöään mutta ei siinä kylmä tullut muutenkaan.. Suuri osa ajasta meni siihen, että Edwin kuiskaili hiljalleen kaikkea suloista korvaani ja vaihdoimme välillä suudelmia kaikessa hiljaisuudessa.
*. Pian Edwin kuitenkin laski minut hetkeksi sylistään ja kävi hakemassa kuusen alta sen suloisen paketin jota koristi kaunis, punainen nauha. Kallistin päätäni ja nousin antaen Edwinin istua takaisin, mennen taas tuon syliin. Ruotsalainen antoi paketin käsiini ja painoi suudelman otsalleni.
"Hyvää joulua Aaron..", tuo kuiskasi ja katsoin pakettia ihmeissäni. Aloin hitaasti ja varoen avaamaan sitä ja laskin paperit alas. Katsoin jäljelle jäänyttä, kannellista laatikkoa vilkaisten Edwiniä. Tuo nyökkäsi hymyillen ja nostin kannen hiljaa pois, ja katsoin väärinpäin laatikon pohjalle käännettyä.. Kehystä?
*. Kurtistin kulmiani ja otin kehyksen käteeni laskien laatikon alas ja käänsin sen oikeinpäin käsissäni. Henkäisin nopeasti ja painoin kasvoni nopeasti Edwiniä vasten. Käteni vapisivat hieman ja Edwin otti kehyksestä toisella kädellään kiinni, toisella hän käänsi katseeni kuvaan.
"Muistatko tämän?", hän kysyi hiljaa ja piteli kädessään kehystä jossa oli kuva meistä kahdesta. Se oli Se päivä kun tapasimme ensimmäisen kerran Tanskassa.. Suutelimme keskellä tietä. Nielaisin vaikeasti ja nyökkäsin kääntyen Edwinin sylissä ja painoin nopean suudelman tuon huulille.

"Jag älskar dig, senkin taukki."

Nimi: Vice

11.07.2014 16:32
Eräänä kauniina talvipäivänä jotkut Vicen hahmot kokoontuivat taas kerran huoneeseen jonne oli yhtäkkiä ilmestynyt seitsemän todella ahdasta koppia. Niissä oli numerot, 1,2,3,4,5,6 ja 7. Jokainen hahmo sai ovella lapun jossa luki kopin numero. Tarkoitus oli siis pienistä sokkotreffeistä. Kurkistakaamme ensimmäiseen koppiin~
~~~~~~~
Torahampainen mies tuijotti lyhyempää ihmeissään ja tökäsi tuota silmälaseihin jotta saisi tuohon kauhistuneeseen poikaan eloa.
"Huomenta...mä oon Logan", Logan mutisi ja ojenti kättänsä. Kopissa oli todella ahdasta ja rillipää oli melkein kiinni tuossa vaikka oli aivan kopin nurkassa.
"Henry...", silmälasi päinen kuiskasi peloissaan ja näytti jopa tärisevän. Henry todentotta tärisikin. Toinen mies oli pelottava. Kuin vampyyri joista Henry oli lukenut historian kirjoista. Ne jotka imivät ihmisen kuiviin yhdellä huikalla.
~~~~~~
Sitten koppi kaksi.
~~~~~~
Raivis tuijotti kyynelsilmin pidempää poikaa jonka silmät leimusivat kuin tuli takassa. Tumma ihoinen poika tuijotti takaisin ja näytti siltä kuin olisi pelännyt Raivista yhtä paljon kuin hän tällä hetkellä tuota. Reed katsoi latvialaista hiukan arvostelevasti ja näppäili sytkäriään. Tuo oli varmasti lyhyin ihminen jonka Reed oli nähnyt. Se sai hymyn nousemaan tuon huulille ja tuo nappasi hädissään vikisevän Raiviksen halaukseen. Vihdoin joku joka pelkäsi yhtä paljon kuin hän. Reed aisti sen. Raivis ja hän olivat kummatkin yhtä turvattomia. Tai, niinhän he ajattelivat.
~~~~
Sitten katsotaan koppi numero kolme.
~~~~~~
Islantilainen tuijotti harmaa hiuksista miestä joka katsoi tuota epäilevästi takaisin turkooseilla silmillään. Tuon silmien väri sai Jonen hymyilemään.
"Hymyilet kauniisti", toinen sanoi hiljaa hiukan punastuen, varmaankin kopin 'tilavuudesta'.
"Kiitos...minä kyllä tiedän, veljeni kerran sanoi samaa. Olen muuten Jon", hopeahiuksinen esittäytyi ja tarjosi kättään.
"Olen Dragan, hauska tavata", Dragan esittäytyi myös ja ravisti Jonen kättä. Jon sihahti pienestä kivusta joka purkautui tuon kädestä.
"Vanha haava", islantilainen mutisi kun Dragan nosti kysyvästi kulmaansa. Draganin ilme heltyi hiukan kireästä rentoutuneeseen kun Jonkin päästi itsensä rentoutumaan. Olikin Draganin mielestä helpompi olla kun toinenkin oli rento.
~~~~~~~
Ja mitä onkaan kopissa numero 4?
~~~~~~~
Miška pyöritteli veistä varautuneena käsissään ja katsoi hiukkasen lyhyempää Rudya. Venäläinen siristi violetteja silmiään jotta näkisi paremmin hämärässä kopissa. Rudy katsoi takaisin ja murahti. Kaikista juuri...äh. Alaskalainen piti linkkuveistään kädessä jos toinen keksisi alkaa huitoa tuolla teräaseella. Miškan kasvoille tuli virne kun tuo avasi suunsa.
"Tiedän kuka olet", Miška naurahti hiljaa ja kurtisti kulmiaan. Rudy tuhahti kuin vastaten että kaikkihan hänet tuntevat. Venäläinen sihahti kun oman veitsenkärki osui tuon sormenpäähän. Lämmin veri sotki Miškan sormet ja tuo nuolaisi ne hartaasti puhtaaksi. Veren rautainen haju sai Rudyn värähtämään. Ruskeahiuksinen poika irvisti ja tökkäisi virnistävää venäläistä rintaan veitsensä kärjellä hellästi. Tuo tuhahti turhautuneena ja painui kopin reunaan kiinni.
~~~~~~~
Femma
~~~~~~~~
Suomalaisen sokeat silmät etsivät vieläkin jotain näkyä mistä ottaa kiinni. Nyt kun ei ollut kuin vain hämärä, eivät varjotkaan luoneet minkään laista hahmotelmaa parista. Kuitenkin kun tuo avasi suunsa ja päästi valloilleen inhottavan mairean äänensä, Kasper tunnisti heti henkilön.
"Eikö olekkin ihme että meidät valittiin pariksi?", Ulrik lausahti ja sai Kasperin irvistämään ja melkein hyppäämään tuon kimppuun. Venäläinen kuitenkin esti Kasperin aikeet pienellä tökkäisyllä josta sokea melkein menetti tasapainonsa.
"Ai niin ei invalidia saa kiusata", Ulrik naurahti pirullisesti ja heilutti kättään suomalaisen silmien edessä virnistäen leveästi. Voi että kun oli hauskaa pilailla sellaisen kustannuksella joka ei nähnyt~
~~~~~~~
Kuusipuu
~~~~~~~
Heti kun Sirius astui koppiin tuo tunnisti parinsa. Virne hiipi tuon kasvoille ja musta valtasi tuon silmät. Tumma ja tulinen haju leimahti tuon nenään ja sai Siriuksen kehon sävähtämään. Bablo katsoi lyhyempää miestä ja nosti kätensä silmilleen.
"Voi...", tuo huokaisi ärsyyntyneesti ja perääntyi hiukan kun Sirius tuli epämiellyttävän lähelle.
"Oletko aina ollut noin tunkeileva?", meksikolainen kysyi ja kurtisti kulmiaan kun punapää kiipesi tuon kehoa ylös niin että oli Bablon kanssa samalla tasolla.
"Ehkä", toinen murisi virnistäen ja toi päänsä lähelle. Siriuksen ilme oli sekoitus psykopaattisuutta ja ilkeyttä. Tuo tutki meksikolaisen kasvoja ja virnisti leveämmin. Bablolla alkoi olla kuumat oltavat. Tuon sydäntä kouraisi voimakkaasti mikä sai miehen ähkäisemään. Eikä Siriuksen paino auttanut asiaa mitenkään. Eikä myöskään se kun punapää painoi huulensa tiukasti latinolaisen omille. Tuon silmät räjähtivät auki ja tuo yritti vetää päätään pois mutta se oli lukittu Siriuksen käsien väliin. Bablo ynähti hiljaa kun toisen maku pelmahti tuon suuhun voimakkaana. Se maistui...miltäs muultakaan kuin vahvoilta lääkkeiltä.
"Sirius...irti", meksikolainen murisi ja puraisi voimalla bermudalaisen kieltä joka yritti dominoida tilannetta. Sirius karjaisi ja putosi maahan vikisemään ja pitelemään kieltään. Meksikolainen tasasi sykettään mahdollisimman nopeasti ja huokaisi raskaasti.
~~~~~~~
Sitten viimeinen, mutta ei toki vähäisin koppinen
~~~~~~~~~
Valkohiuksinen italialainen tapitti huppupäätä jonka keltaiset silmät hohtivat pimeässä kuin tulikuumat kekäleet. Leonardo kykeni kuvittelemaan vielä silmiä häikäisevän auringonpimennyksen ja hohtavan kehrän sen ympärillä.
"Olet onnekas olento", italialainen puheli ja risti kätensä. Sol nosti kulmaansa kysyvänä ja hymähti.
"Sinua on koskettanut enkeli", Leonardo jatkoi ja sipaisi kädellään lähellä seisovan Solin kättä.
"Olet siunattu", tuo sanoi silmiään haaveksivasti ummistaen ja huokaisi. Häntä oli koskettanut vain hänen oma enkelinsä. Leonardon silmät sulkeutuivat kokonaan ja kaipaava äännähdys karkasi tuon huulilta. Sol katsoi ihmeissään levollista ihmistä joka välillä huokaisi ja välillä hymyili. Huppupää suoristi sormiaan ja painoi ne takaisin nyrkkiin. Pieni tuhahdus kuului tuon suunnasta. Kun kello viimein kilahti tuntui kuin kaikista kopeista olisi kuulunut yhtäaikainen huokaus. Ensimmäisenä kopista lensi Sirius jonka suusta valui verta. Bablo seurasi perästä ja nosti parinsa seisomaan syöttäen tuolle sitten Loganin avustuksella toisen annoksen lääkkeitä. Muuten loppu hyvin kaikki hyvin. Vicelle ei annettu lupaa enää toisiin samanlaisiin seremonioihin koska väitettiin että se oli inhimillisyyden alentamista.
LOPPU

Nimi: HF

11.07.2014 16:28
Jon veti kauhuissaan henkeä ja pomppasi istumaan katsoen ympärilleen. Painajainen... Taas. Kyyneleet täyttivät pojan silmät ja tuo katsoi sumeasti vieressään nukkuvaa norjalaista. Jon puisti päätään niin että muutama kyynel lensi tuon korvan ylle. Poika nousi sängystä vetäen housut jalkaan ja takin ylleen. Tuo pyyhki silmiään ja sai kyyneleet vuotamaan rumasti ja epätasaisesti kasvoilleen. Islantilainen hiipi hitaasti ovelle ja sulki sen perässään. Sitten olohuoneen läpi ulko-ovelle. Jon otti avaimet naulasta ja käveli ulos lukiten oven lähtiessään. Kirpeä pakkas ilma kohmetti pojan kyyneleitä tuon juostessa hangessa...
Aaron suuteli Edwiniä tuon lähtiessä puoli neljän aikoihin töihin. Makuuhuoneen ovi sulkeutui ja Aaron veti peittoa paremmin ylleen. Edwinillä olisi ylitöitä... Aaron venytteli pitkästi ja kääntyi kyljelleen vieden toisen kätensä tyynyn alle. Pojan silmät sulkeutuivat hitaasti ja tuo huokaisi hiljaa. Hetken siinä oltuaan Aaron avasi silmänsä. Joku koputti oveen. Oliko Edwin unohtanut jotain? Aaron nousi ja suoristi pyjamaansa kävellen ulko-ovelle avaamaan sen.
Ovi aukesi kahden pojan välistä. Itkuinen islantilainen ripustautui suomalaisen kaulaan joka auttoi tuon sisään sulkien oven. Aaron vei Jonen makuuhuoneeseen ja pian pojat istuivat vastapäätä toisiaan sängyllä. Hetken hiljaisuuden jälkeen Jon hautasi kasvot käsiinsä ja Aaron säpsähti. "Mikä sinun nyt on?" Suomalainen kysyi ja silitti toisen hopeita hiuksia. Jon niiskaisi ja pyyhki silmiään. "Nä-näin painajaista... Sellaista samanlaista... Knut ku-Kuolee... Ja sinä hylkäät mi-minut niinkuin isoveljetkin ja..." Enempää poika ei saanut ääntä suustaan vaan painoi päänsä nyt viereen siirtyneen Aaronin olkapäälle. Aaron syleili islantilaista ja hymisi hiljaa. "Jon se oli unta... Minä en koskaan jätä sinua..." Aaron kuiskasi ja Jon kohitti kasvonsa toiseen. Aaron pyyhki toisen kyyneleet ja painoi hellän suudelman hopeatukkaisen hiukan rohtuneille huulille. Jon vastasi eleikkäästi suudelmaan. Sinä yönä ei tunnettu sanaa avioliitto. Oli vain kahden miehen salattu rakkaus joka vavisutti noiden suhteita olemassaolollaan. Se yö oli tunteiden yö josta ei hiiskuttaisi kellekkään... Eihän kukaan halua pilata näin suurta onnea...

Nimi: Vice

11.07.2014 16:26
Kallioiden pinnassa heijastui monet taivaan tulet. Pieni poika juoksi jäällä yksin. Monet varjot kuitenkin kirmasivat hänen ympärillään. Ensimmäinen oli karhu, toinen ahma, kolmas taas kojootti, neljäs kettu, vielä oli karibu ja uljas kotka. Ne olivat pojan suojelijat. Karhu kuvasi pojan viisautta, ahma pelkoja ja kojootti päättäväisyyttä. Kettu oli viekkaus, karibu hyppivä elämänilo ja kotka rohkeus. Suojelijat ohjasivat poikaa elämässään. Hänen naurunsa kaikuisikin vielä kauan pitkällä polulla jolla tuo kulki. Poika nauroi ja hyppi yrittäessään saada lentäviä tähtiä kiinni. Oli taas se aika, tähdet tippuivat taivaalta. Kahdeksan kesäisen pojan turkis toi lämpöä omistajalleen kun tuo kaatui rähmälleen syvälle hankeen. Vaikka oli jo kahdeksan vuotta kulunut pojan syntymästä, muistivat henget sen kuin eilisen. Silloin heidät valittiin. Henkiä oli lukuisia. Juuri nytkin revontulissa tanssivat varmasti sadat, ettei jopa tuhannet suojelijat joiden omistajat olivat jo päässeet tiensä päätökseen. Sieltä ne tultaisiin hakemaan taas työhön. Mutta kaikista hengistä juuri kotka, muisti pienen pojan syntymän parhaiten. Se oli henki, joka valittiin ensin. Rohkeutta ja sisua pojassa todella olikin. Varjo levitti siipensä ja sulki pojan niiden suojaan. Sen kullankeltaisena hohtavat silmät hymyilivät kun poika nousi ja ravisteli lumet hiuksistaan. Kotka tiesi että pojasta tulisi pian mies ja tuo saisi vaimon. Puolison, joka olisi hänen arvoisensa. Kaikki henget olisivat paikalla. Niin se oli aina. Jopa hajamielinen ahmakin muistaa kun se päätettiin. Oli shamaani sanonut että tämä tyttö se oli, ja silloin niin oli. Olivat silloin kaikki pojan suojelijat istuneet tulen ympärillä ja kuunnelleet vanhan noidan rummutusta kun side oli tehty. Kaikki heistä joutuivat silloin tekemään parhaansa avioliiton suhteen. Mutta kaikista suurimman työn oli karibu luvannut tehdä. Se lupasi maat ja mannut tehdä jos asia ei hoituisi. Ja sarvipää pitäisi lupauksensa. Kyllä ketunkin piti jotain tehdä. Sen oli shamaani luvannut. Ketun vastuu oli pitää huolta pojan reiteistä, mutta tuntui että kokoajan kyseinen henki luisti tehtävästään. Nytkin poika oli harailemassa metsässä. Karhu läpsäisi kettua korville ja kaikki henget juoksivat puita, kiviä, kontuja pitkin hyppivän pojan perään. Ensimmäisenä pojan tavoitti karibu, joka kaatoi puun pojan eteen. Sitten kojootti joka nykäisi pojan maahan. Tuulikin huokaisi pitkään kun poika oli taas turvassa. Ahma löntysti viimeisenä paikalle ja istahti pojan viereen. Joskus jopa se toivoi että poika näkisi heidät muutkin. Ei vain kotkaa. Mutta henki tiesi että kun heidän piti toimia, poika varmasti näkisi heidät. Ei epäilystäkään. Karhu asteli raskain askelin pojan taakse ja sulki tuon syliinsä kuin oman lapsensa. Sen Rusehtavana hohkaavat silmät loistivat iloisina kun tuo nuoli pojan hiuksia. Poika vain nauroi kun tunsi tuulen leikkivän hänen hiuksillaan. Tietenkään poika ei itse tiennyt mitään, ei ainakaan vielä. Kertominen hengistä oli kiellettyä enne kahtatoista kesää.
”Rudy!!”, kuului ääni mäeltä ja tumma hahmo näkyi loistavia taivaan kynttilöitä vasten. Pojan ilme kirkastui ja tuo juoksi isänsä luo. Isä oli vanhaa kullankaivajien sukua. Ei niinkään kiinnostunut pojan tarpeista. Aina torumassa ja huutamassa poikaa. Jokainen henki tuhahti ärtyneesti ja se sai tuulen puhaltamaan rankasti puitten latvoissa. Suojelijat lähtivät hiljaisin askelin kahden ihmisen perään ja kuiskivat keskenään. Se kuiske kaikui jään ryskeenä ja lumen narskuntana. Vaikka mikään henki, ei nuori, ei vanha, pystynyt näyttämään tunteita, kotkan silmissä näkyi suru ja sääli poikaa kohtaan. Surkeus minkälaisen lapsuuden sai poika kokea. Ei vapautta isänsä kahleista, emo oli kunnollinen, mutta hukkui jäihin. Silloin pudisti varjoinen henki päätään ja lensi pois. Sen kuvajainen piirtyi taivaalla, mutta kiinteä se ei ollut. Usvana se sitten ilmaan haihtui ja kutsui muutkin ylös tanssimaan yhdellä ilmaa halkovalla kirkaisulla, joka ei ihmisen korviin kantanut. Jos olisi, olisi poika kuullut surullisen kuiskailun ja jatkuvan itkemisen mikä heijastui kotkan äänestä. Sinä yönä ei rohkeutta ollut missään. Poika hakattiin kun tuo oli ottanut retkelleen isänsä puukon. Ahma tuijotti kauhuissaan tapahtumaa ja sulki tähdenvalo-silmänsä siltä. Tällainen pelko ei ollut hyväksi. Ei pelko omaa isäänsä vastaan. Sinä yönä poika nukkui yksin, ulkona paukkuvassa pakkasessa. Jopa kyyneleet jäätyivät heti tippuessaan maahan. Revontulista katsoivat henget avuttomina pojan epätoivoista nukkumista kun tuo yritti saada jotain tolkkua elämäänsä. Kojootin huuto kuului taivaista ja se sai pojan silmät välkkymään. Henget heräsivät kaikki tähtiä kirkastavaan huutoon mikä sai pojan sielunkin laulamaan. Silloin poika sai nukkua rauhassa. Viltin suojissa, vanhan pihakeinun alla, hänen pieni pesänsä oli sinä yönä. Huomenna oli kuin ei koko poikaa olisi ollut olemassakaan.

Nimi: Vice

11.07.2014 16:20
Kovan uurastuksen jälkeen oli eläinten tie metsän poikki vihdoin valmis. Vielä kerran kokoonnuttiin metsäaukealle päättäjäisiin. Kettu puhemiehenä alkoi jakaa palkintoja valtiaan Tapion ja Mielikin nimessä. Pieni muurahainen sai kantaa korsia koko ikänsä ja ruiskuttaa myrkyllistä happoa kaikkialle. Sitten korea punaturkkinen susi saapui kuulemaan mitä kettu hänelle antaisi.
"No mitäs minä saan? Hampaani kuluneet pois ovat ja anturani rakoilla", se valitti ja istui ketun eteen. Suden vihreät silmät loistivat kun kuusiston latvojen välistä paistoi aurinko.
"Ota mitä syödäksesi saat, lampaita, sikoja, mitä vain vatsasi kykenee", vastasi kettu ja vilkaisi metsän reunassa asti istuvaa arkailevaa lammasta. Susi nyökkäsi ja hipsi pöyhkeä pukuisen lampaan luo. Lammas suorastaan tärisi mutta susi vain nuolaisi huuliaan ja sivalsi hännällään riistaeläimen korvaa. Sitten asteli ketun eteen ilves jonka meripihkasilmät mulkoilivat kaikkia.
"Mitä minä saan? Tein karhun jälkeen eniten töitä!", kissaeläin tivasi ja irvisti leveästi. Kettu antoi ilvekselle nopeat jalat, pitkät ja käyrät kynnet ja heitti lopuksi hiiriperheen keräämiä lasinsiruja sen turkkiin, ja niin ilves sai kirjavan turkin. Nyt sai ilves ylpeänä astella puolisonsa viereen ja kehrätä sydämensä kyllyydestä kun oli ylpeyden aihetta. Sitten laukkasi paikalle ylienerginen jänis jonka perässä ravasi toinenkin. Energinen jäninhyppi ja pomppi ketun edessä hokien 'nut'-lausahdusta. Kettu heitti jänisten perään kaksi pyöreää heinätukkoa joista ne saivat hännäntöpönsä. Orava, pieni silkkiturkki hyppi oksalta toiselle ja vihdoin saapui. Kettu otti pitkän kaavin jonka varresta työntyi pellavaisia versoja ja heitti sen punertavan oravan perään jolloin tuo sai pörröisen häntänsä. Pyy sai suruissaan pienen pillin jolla se puhalteli synkkiä säveliään. Sitten olikin kettu jo kaikki palkinnot jakanut ja oli aika mennä nukkumaan.
Käki harmaanuttu, kirjavakylki, kultasilmä, lentää lehahti koivun latvaan tähtiä tavoittelemaan. Se alkoi laulaa sorealla äänellä; Kukkuu Kukkuu!
Eläimet huomasivat vaatimattoman laulajan ja alkoivat tivata siltä miksi käki ei ollut työn teossa mukana?
"Rauhassa, minä kerron", se kertoi ka kukahteli aina välillä.
"Ennen vanhaan en ollut minä käki, vaan korea valtakunnan kuningas, kultaisilla koristeilla ja palatseilla. Hyvän lauluäänenkin omistin ja siksi toivoin että kaikki kuulisivat lauluni. Kuulipa sitten ylempiarvo toiveeni ja muutuin käeksi. Ja käkenä minä nyt elän!"
Ja kyllähän käkeä armahdettiin kun sen äänikin niin kaunis oli, jos ei tuon silmät sitten. Sitten tuli ahma terävine hampaineen ja tummine turkkeineen. Ahma selitti ettei kulkisi päivällä eikä käyttäisi tietä, niin ei tarvitsisi rangaistusta työn ohittamisesta. Kettu kuitenkin määräsi ahmalle rangaistuksen että tuon pitäisi väijyä saalistaan puussa ja kulkea yksin. Ahmalle se oli samantekevää ja se lähtikin saksenterävät hampaan irvessä pois. Kun kuu alkoi loimottaa taivaalla saapui viimeinen eläin vastaanottamaan rangastustaan. Lensi paikalle lepakko, nahkasiipi, yöropponen.
"Miksi näin myöhään saavut lepakko?", kettu uteli. Punasilmäinen lepakko irvisti pahannäköisesti ja jäi roikkumaan puun oksalle pää alaspäin.
"Olen yöeläjä idiootti", lepakko sähisi.
"...Mikä sinä oikeastaan olet? Et ole lintu, etkä koira", susi tuhahti ja kurottautui eläinten takaa nuuhkimaan lepakkoa. Nahkasiipi paljasti hampaansa, mikä sai suden perääntymään.
"Minä olenkin paholaisen lintu. Kun Luojs loi pääskysen lentämään, tahtoi Paholainenkin omansa. Se ompeli nahkaiset siivet ja laittoi niihin kynnet neuloista, asetteli päähän pitkät korvat kuin koiralla ja lopuksi yritti saada pääskyään lentämään. Mutta eihän se onnistunut kun ei pääskyssä ollut henkeä. Niin pyysi Paholainen Luojaa puhaltamaan hengen pääskyseen. Ja niin minä nousin ja lentää rääpelsin tieheni. Mutta Paholainen oli niin pettynyt minuun että käski minun lentää vain yöllä, niin että vain harva minut näkisi"
Kaikki epäilivät mustanpuhuvan olennon kertomusta, mutta kun kukaan ei väittänyt vastaankaan päätettiin antaa lepakolle rauha ja se päästettiin rauhassa yölliselle saalistusmatkalleen.

Nimi: HF

11.07.2014 16:14
SUSIVUOREN IHMISUSI

Takkatuli loimusi kauniisti ja loi varjoja seinille kolmesta juttelevasta pojasta, venäläisistä Mackista ja Sagorista sekä kiinalaisesta pojasta Leestä. He kertoivat toisilleen kauhutarinoita ja kaikkien poikien iho oli kananlihalla ja sydämet tykyttivöt nopeaan tahtiin. "Hei tyypit. Oletteko kuulleet tarinaa meidän kylän susivuoresta?" Mack kysyi ja Sagor käänsi päänsä innokkaasti pikkuserkkuaan kohti. Lee vain haukotteli ja vilkaisi kahta muuta. "No kerron jos Lee suostuu kuuntelemaan..." siinä silmän räpäyksessä Leekin oli kääntynyt innokkaan näköisenä Mackia kohti. Sagor naurahti hiljaa. Hän tiesi että Lee vain esitti kylmää... Tuon pikkuserkku avasi ääntään ja virnisti. "Kerrotaan että kolme poikaa tahtoivat selvittää oliko vanhan muorin puheissa perää... Ai mitä muori oli kertonut? Heh... 'Susivuoren suden jos nylkee ja täysikuun aikaan sen nahka yllään ulvoo vuorella muuttuu ihmisudeksi jos susilauma vastaa' " Mack kertoi synkeästi ja Sagor kipristi varpaitaan nojautuen lähemmäs."takaisin tarinaan... Kolme poikaa aikoivat selvittää oliko huhussa perää ja ottivat jokainen suden taljan lähtien vuorelle täysikuun aikaan. Pojat kulkivat vuoren laakealle huipulle ja pukivat taljat ylleen. Nuo asettuivat kontilleen ja alkoivat ulvoa. He ulvoivat kuuta kuin oikeat sudet ja susilauma liittyi ulvontaan. Pian poikien äänet madaltuivat ja kumisivat suvemmin kaikesta siitä joukosta erottuen. Muorin puheissa oli perää... Susivuori oli saanut kolme uutta ihmisutta." Mack kertoi ja ulvaisi eläimellisesti. Sagor kiljaisi ja kaatui selälleen. Lee purskahti nauruun Mackin tavoin ja alkoivat mollata pienempäänsä. "Älkää kehdatko! Minä en pelkää!" Sagor huuusi vihaisena ja kiinalainen ja venäläinen vilkaisivat toisiaan virnistäen. "Katsotaanko? Kahden viikon päästä tiistaina on täysikuu... Ivan on metsästänyt paljon susia. Tuon häneltä taljoja." Mack heitti haasteen ja nuorempi otti sen vastaan~
#Kahden viikon kuluttua tiistaina myöhään illalla.#
Sagor saapui tapaamispaikalle kahden muun pojan seuraan. "Toin taljat. Ota!" Mack hymähti ja heitti taljan Sagorin päälle. Sagor otti taljan ja kokeili sitä. "Miksi talja on näin pehmeä?" Sagor kysyi epäillen. "Se on susivuoren suden talja. Leellä on metsästä ja minulla ulkomailta tuodun suden talja. Ei sillä ole merkitystä missä susi on kaadettu." Mack naurahti ja Sagor nyökkäsi vetäen taljan ylleen.Pojat lähtivät tarpomaan vuorta ylös. Kahdelle muulle pojalle tuli hiukan kylmä kun yö hiipi heidän ympärilleen. Nuo vetivät myös taljat ylleen ja Leee haukahti välillä leikkisästi ja sai Mackin nauramaan ja Sagorin tärisemään.~
Luminen aukea avautui poikien edessä. He olivat päässeet huipulle... tuuli suhisi puissa ja pöllö lehahti lentoon läheiseltä oksalta pelästyttäen kolme poikaa pahasti. Mack naurahti hiljaa. "Noniin Sagor. Sinä saat mennä ekana. Meidän urhea poika." Mack sanoi ja Sagorilta salaa vinkkasi Leelle silmää. Lee naurahti äänettä ja hiipi pois. "Okei minä menen" sagor sanoi ja yritti näyttää rohkealta. Tuo käveli aukealle ja asettui epäröinnin jälkeen lumaan kontilleen~
Mack oli hiipinyt Leen perään metsään ja nyt pojat kurkkivat kuusen takaa Sagoria. Sagor todellakin meni kontilleen. "Okei kun hän alkaa ulvoa niin ulvotaan mekin kuin olisimme susilauma." Mack sanoi ja vei kädet suunsa sivuille voimistaakseen ääntään. Lee teki samoin. He katsoivat kuinka toinen venäläinen nousi talja harteillaan polvilleen ja asetti kätensä samoin kuin kaksi ilkeää kaverusta ja alkoi ulvoa. Mack ja Lee ehtivät vain vetää henkeä kun kirjava ulvonta täytti pakkasilman. Kaikki pojat pelästyivät pahasti. Mack katsoi puun takaa Sagoria~
Sagor katseli ympärilleen peloissaan kun kuuli ulvontaa. Poika kuitenkin veti uudelleen henkeä ja alkoi ulvoa uudelleen. Pilvet lainehtivat täysikuun edestä ja Sagor katsoi silmät ammollaan kuuta jonka jokainen uurre heijastui hänen silmistään. Yllättäen venäläisen kehon täytti repivä kipu ja karjunta kajahti ilmaan. Sagor huusi ja kiljui niin lujaa kuin pystyi kun tuon kehoa raapi verinen kipu. Marck ja Lee pakenivat niin lujaa kuin pystyivät jättäen taljat jälkeensä. Sagorin huuto muuttui eläimelliseksi karjunnaksi ja kivunsekaiseksi ulvonnaksi. Pojan keho venyi ja kapeni. Tuon yhoon puski harmaita karvoja ja pojan kasvot venyivät. Sagorin silmät muuttivat muotoaan ja väriään työntyen syvälle kuoppiinsa muljottaen silti ilkeästi. Pian huuto lakkasi ja Sagor katsoi hiljaisena itseään. Tuo kohotti kasvonsa ylös, venytti kauulaansa ja avasi suunsa pitkään ulvaisuun joka värisytti tuon kehoa.~
Siitä lähtien Sagor oli ollut täyden kuun surullinen vanki. Joka yö hän tunsi hulluja pistoja ja muuttui enemmänkin verenhimoiseksi pedoksi. Täysikuun aikaan venäläinen koki tuskaliaan muodonmuutoksen ihmispojasta ihmisudeksi.... Tästä sai alkunsa Susivuorien ensimmäinen täysvaltainen ihmisusi.

Nimi: Vice

11.07.2014 16:08
Suuri valkoinen huone oli täynnä ihmisiä kun viimeinen vieras astui sisään. Kaikki kääntyivät katsomaan pitkää tummaa miestä.
"Bablo! Mikä kesti? Olisimme voineet aloittaa tunteja sitten!", torahampainen mies sanoi tavallista korkeammalla äänellä ja oli nousemassa juuri kun punahiuksinen ja vihreäsilmäinen mies hillitsi tuota.
"Oles nyt Logan...minulla olisi kyllä parempaakin tekemistä ja olisi kivempi jos kaikki olisivat ajoissa", tuo tuhahti ja meksikolainen näki miten Siriuksen silmät välähtivät mustina.
"Veikö se ranskalainen aikaasi sen kolmisen tuntia?", alaskalainen pöydän päästä huudahti ja sai muut tirskahtamaan. Tässä porukassa tiedettiin hyvin Bablon ja Franciksen...ähem myrskyisästä menneisyydestä. Meksikolainen murahti ja mulkaisi kaikkia. He tiesivät hiljentyä.
"Ehkä veikin...mutta se ei teille kuulu", Bablo sähähti kuin myrkyllisin myrkkykäärme. Alaskalainen nousi virnistäen ilkeästi. Aina Rudylla ja Bablolla oli puikot vastakkain.
"Oliko kivaa? Tuliko kuuma? Eikös teillä siellä mamu-maassa olekkin aika kuuma?", Rudy piruili ja sai muut nauramaan. Jopa porukan vakavin, Logan, tyrskähti.
"Se ei kuulu sinulle keltanokka! Jätkän pallit ei varmaan edes ole vielä laskeutunut... Mites sen teenlipittäjän kanssa menee? Tukehtuuko pullaansa?", meksikolainen piikitteli takaisin. Virolainen ja latvialainen kuiskivat keskenään ja välillä jompikumpi hymyili. Se sai myös sytkärillä leikkivän, pyromaani Reedin, hymyilemään leveämmin. Kaksi venäläistä istuivat vierekkäin ja nauroivat psykopaattisesti pitkäkynsisen punapään kanssa. Rudyn ilme muuttui ja tuo nousi kaataen tuolin takanaan.
"Mitä jos mentäisiin asiaan?", alaskalainen kysyi ja sai myöntäviä vastauksia, kaikilta paitsi tuhahtavalta Bablolta. Meksikolainen vihdoin istui ja alkoi kuunnella miten joukon ainoa naispuolinen hahmo, intialainen Shiva, joka näytti erikoisen sairaalta ja haalealta, alkoi esitellä uusia hahmoja muille. Kaikki tuijottivat sulkapukuista Tondraa ja rehvastelevaa Darcya kun oli heidän vuoronsa. Bablo vain pyöräytti silmiään ja naputteli pöytää. Loppuisi jo...kiire...Franciksen luo. Mies hätkähti kun sai tökkäyksen olkapäähänsä.
"Bablo onko sulla mitään kommenttia asiaan?", tuon vieressä istuva italialainen kysyi. Leonardon valkeat hiukset hohtivat kilpaa ulkoa tulevan valon kanssa. Huoneen toiselta puolelta kuului tuhahdus joka kuului islantilaiselle joka kärsimättömästi vilkuili ympärilleen.
"Ei ole...", meksikolainen mutisi ja katsoi muita ympärillään. Hänen silmänsä osuivat kuitenkin eniten uusimpaan tulokkaaseen. Tuo näytti erehdyttävän tutulta. Mutta kun tulokas avasi suunsa ja päästi pari portugalinkielistä sanaa Bablo tiesi ettei ollut voinut tavata tuota kaupunkia ennen. Siriuksen poika, Leroy heilutti häntäänsä vihaisesti ja turhautuneesti. Tuo nyki jatkuvasti isänsä hiuksia ja tuon kuiskailusta saattoi erottaa "milloin lähdetään?" "kai Kit on kotona kun mekin olemme?". Sirius vain käänsi päätään ja alkoi tökkiä samaan tahtiin Loganin olkapäätä.
"Olette vapaita lähtemään...mutta haluaisin että Abraham ja Bablo jäätte tänne", Shiva mutisi kuin kyllästyneenä elämäänsä ja katsoi meksikolaiseen. Englantilainen nyökkäsi ja katsoi myös kun muut poistuivat. Ovella vastaan tulivat mielisairaalan hoitajat. He poimivat pitkäkyntisen punapään matkaansa jota oltiin nimitetty Orvilleksi. Orville ei kuitenkaan näyttänyt olevan moksiskaan, enemmänkin iloinen. Ja tuo puhui kokoajan tai hihitti hoitajille Gustasta. Hoitajat eivät ottaneet kuuleviin korviinsa, sen takia Orville varmaan puhuikin. Islantilaista vastassa oli tuon veli, Knut joka alkoi heti hääräillä Jonen ympärillä. Ovi suljettiin ja intialainen jäi nojaamaan siihen.
"Olen nyt huolissani...Abe tarkista Bablo..", nainen mutisi ja istui lattialle päätään pidellen. Tuo valitti jotain päänsärystä ja rankasta kokouksesta. Valkotakkinen mies asteli hiukan arkaillen meksikolaisen luo joka tuijotti toista miestä pistävästi meripihkanvärisillä silmillään.
"Mistä minä hänet tutkin?"
"Sydämestä..", intialainen vastasi tohtorille ja tuo nyökkäsi.
"Mikä vika sydämessäsi on?", Abraham kysyi Bablolta ja asetti sormensa tuon kaulavaltimolle. Meksikolainen hätkähti ja meinasi ottaa tohtorin käden pois kunnes rentoutui.
"Loinen", tuo vastasi kylmästi ja puristi kätensä nyrkkiin, samanlailla miten metallinen kone puristi hänen sydäntään tällä hetkellä. Tohtori nyökkäsi ja otti kuuntelulaitteensa esiin.
"Paita poies", Abraham puheli ja heilautti kättään. Meksikolainen riisui pontsonsa ja t-paitansa hiukan vastahakoisesti ja sai Shivan tirskahtamaan.
"Taidankin leuhkia Francikselle tästä näystä", intialainen nauroi ja yski pari kertaa. Bablo pyöräytti silmiään ja värähti kun kylmä stetoskooppi painui tuon sydämen kohdalle.
"Syke on nopeampi...paljon nopeampi...huolestuttavan nopea", tohtori mutisi ja kasasi kamppeensa. Tuo otti laukustaan tikun ja laittoi sen meksikolaisen nenän eteen.
"Näetkö tämän?"
"Tietenkin! En ole sokea..."
"Monena näet sen?"
"...kuutena"
"Ahaa...niinkuin arvelinkin", Abraham hihkaisi ja otti esiin veitsen. Bablo hyppäsi taaksepäin ja oli puolustautumassa kunnes tohtori laski veitsen.
"Refleksit toimivat vielä...toistaiseksi", tuo jatkoi mutinaansa ja lähti kävelemään ympäri huonetta.
"Syke kertaa ikä jaettuna paino..", tohtori mutisi hiljaa ja katsoi papereitaan.
"Tule tuonne hautaustoimistolle kuukauden päästä", tohtori sanoi hymyillen liian imelästi ja lähti. Bablon ilme hyytyi ja tuon jalat tuntuivat yhtäkkiä guacamolelta. Intialainen pomppasi pystyyn ja silitti järkyttyneen miehen selkää.
"Älä sure...hyvin se sitten menee...voin sanoa että mannerlaatat törmäsivät ja-"
"Kiitos avusta mutta ei kiitos...avusta", meksikolainen mutisi ja otti paitansa pukien sen päälle sitten poistuen nopeasti. Shiva jäi tuijottamaan miehen perään ja huokaisi. Tuo siirsi katseensa huoneeseen ja kirosi. Koko paikka oli kuin myrskyn jäljiltä. Ja hänen piti siivota yksin. Voi Kali sentään...

Nimi: HF

11.07.2014 16:04
Istuin sohvatuolilla ruskean sävyisessä huoneessa jossa oli luonnonvalkoisia asusteita. "Kyllä se vanha vielä taitaa." Naurahdin käheästi ja katselin sisustamassani huoneessa ympärilleni. Nousin hiukan voihkaisten ylös ja kävelin kirjahyllylle. Selasin valokuva albumeja hiljaisena. "Vauva... Lapsuus... Mekkoaika? Pyh..." mutisin hiljaa. Selasin albumit läpi ja jäin miettimään. Mitä siitä katsoisi... Huomasin mustien muovikoteloiden seassa yhden nahkaisen, ruskean albumin ja otin sen käteeni. "Minun kulta-aikani..." sanoin hiljaa. En ollut nähnyt tätä ennen... istuin tuoliin ja avasin albumin kankein sormin. Ebsimmäisellä sivulla oli eri vöristä tekstiä. Kun tutkin sitä lukulasieni läpi huomasin että ne olivat nimikirjoituksiani... Pieniä ja resuisia harakanvarpaita. Ontuvaa kerhoiköistä töhryä. Alakoululaisen kulmikasta kaunoa. Yläastelaisen hienot ylämerkinnät. Lukiolaisen kauniit kiehkurat ja... no... niin. Kun käänsin seuraavan sivun jähmetyin. Perhepotretti... Ei vaan kaksi. Molemmmilla sivuilla. Toisessa olin Johanin ja muiden ranskalaisten kanssa ja... Toisessa istuin Arthur sylissäni muiden Britannialaisten tavoin. Nielaisin vaikeasti. Minun rakas, niin rakas perheeni... Heilautin harmaantuneita hiuksia kasvoiltani ja käänsin sivua. Naurahdin hiljaa kun näin itseni pienessä kääreessä jonain yksi ja puoli vuotiaana. Minusta ei ollut nuorempia kuvia koska synnyin tuon ikäisenä maailmaan jossa mannerlaatat olivat vielä kiini toisissaan.. siihen aikaan kun Yao oli 14 vuotias... näin meidän vuosissamme.
Hymyilin ja katoin muita vauvakuviani. Ensi leluni... Piknik Allistorin ja vanhempieni kanssa... Vaikka mitä... Kuvia elämäni tärkeimmistä ihmisistä ja hetkistä... Leveä hymy nousi huulilleni kun löysin kaksi aukeamaa kuvia vain ja ainoastaan Bablosta... Ja heti perään kajsi meistä yhdessä... Huokaisin haikeasti ja selasin niitä neljää sivua vielä kauan. Seuraavalla sivulla oli Glyphin ja Johanin hääkuva... Olinpa minä nuori silloin! Katsoin hiljaa kuvan taustalla näkyvää haaleaa hahmoa joka näytti piirtyvän tuuleen. Käänsin sivua hiljaisena. Hymyilin hiukan kun näin vihreän nauhan joka oli kiinitetty sydämeksi Johanin kuvan ympärille. Siellä oli myös monia muita asioita... Sulan pää, takin kangasta, kuivunut lehti, sinetti... Sinetti? Katsoin kultaista sinettisormusta hetken ihmeissäni ja naurahdin. Luulin että olin hukannut sen... Sivelin sormmusta varovasti sormellani. Huomaamattani pieni kyynel vieri poskeani alas. Käänsin sivua. Huokaisin harmissani kun huomasin että sivuja oli jäljellä vain viitisen kappaletta. Aloin selaamaan niitä hiljaisena. Mutta nämä tapahtumathan minä muistin oikein hyvin. Kuva viimeisestä konsertistani. Kuva uudesta talosta. Kuvia lähiajoista...
Avasi viimeisen sivun ja hätkähdin. Kuva... Minusta. Istuin nojatuolissa ruskeavalkoisessa huoneessa jukemassa nahkaista valokuva albumia kyyneleet silmissä... Mutta.. Nostin katseeni ja katselin huoneessa ympärilleni. Hymyilin vähän ja suljin albumin nousten ylös. Laitoin albumin takaisin hyllyyn. Se saisi olla siellä kunnes taas unohtaisin sen sisällön ja miksi se oli siellä...

Nimi: Vice

11.07.2014 15:41
Pienehkö, ruskeaturkkinen susi käveli syvällä Meksikon laitamilla olevassa viidakossa. Se samainen viidakko ympäröi myös yksinäistä vuorta joka piili sisäänsä kullanhohtoisen salaisuuden...
Jolkotin yksin viidakossa vihdoinkin. Murahdin ärsyyntyneesti. Kultaiset silmäni hohtivat viidakon luomissa varjoissa. Kaikki heti kyselemässä Chicasta ja...äärh! Jopa Rama alkoi heittäytyä hankalaksi, nyt kun hän taas sairastui. Oli muutenkin rankkaa olla lauman vanhin susi...ja vielä alfakin. Huokaisin raskaasti ja heilautin päätäni hiukan laiskasti ylöspäin kun kuulin rasahtelua. Vain pari vaivaista tulilintua. Hymyilin leveästi niin että terävät hampaani välkähtivät lintujen pyrtöjen luomassa valossa. Kyllä, lintujen pyrstöt näyttivät olevan tulessa. Se oli kaunista...yksi Eldoradon tuottamista hyveistä maailmaan. Hymähsin tylsistyneenä kun vanha atsteekkien pyramidi tuli näkyviin. Se oli jo raihnainen ja sammaleen peittävä, juuri sopiva meille susille. Nyökkäsin parille sudelle ja katsoin vastaantulevaa Amaria jota jostain syystä nimitettiin Alfaksi... Se johtui varmasti tuon koosta...ja olemuksesta. Väkivaltainen typerys kuitenkin.
"Huomenta Jada", musta urossusi murahti ja heilautti häntäänsä sisäänkäynnille päin jolta kuului kauheaa huutoa. Chica.....
Hyppäsin juoksuun ja loikin portaat ylös pikaisesti. Hirvittävältä kuullostava huuto vain voimistui.
"Chica!", huudahdin ja syöksähdin, Raman ja parin narttusuden vieressä makaavan puolisoni luo. Painoin kuononi tuon poskelle lohduttavasti ja nuolaisin sitä hellästi. Ilmassa tuoksui rautainen veri ja makea yrttien haju. Peräännyin istumaan ja heilautin häntäni tiukasti kehoni viereen. Painoin korvani luimuun ja katsoin kuin kituvaa Chicaa. Miksi synnytykset olivat näin kauheita? Suustani pääsi huokaisu kun kumppanini tuskaisat rääkäisyt alkoivat vaimeta..
Kun vihdoin kaikki oli ohi kurkistin sisälle pyramidiin ulkoa, minne narttusudet olivat minut häätäneet. Nousin kun kuulin kutsuvia ääniä ja heilautin häntääni hiukan hermostuneesti. Katsoin ensin ylpeydestä melkein ratkeavaa Chicaa jonka vieressä makasi neljä mahdottoman kaunista pentua. Hymyilin heltyneesti ja asetuin nartun viereen makaamaan. Nuolaisin tuon korvantaustaa ja hymyilin leveämmin kun sain hellän nuolaisun takaisin.
"Kumpa vain hän olisi täällä...", Chica sanoi masentuneesti ja katsoi minuun sinisillä silmillään.
"Tiedän...mutta hän on ihminen...etkä ole enää hänen sutensa, hän ei ymmärrä enää", sanoin ja nostin korvani ylös. Chica näytti murtuneelta. En olisi halunnut puhua toisen ihmisestä niin mutta...se oli totta. Sävähdin seisomaan kun narttususi nappasi hampaillaan korvastani kiinni kovalla otteella. Katsoin tuota hiukan pelästyneenä. Helmiset kyyneleet valuivat tuon poskia pitkin alas samalla kun tuo irvisti kivuliaasti. En ollut eläessäni nähnyt niin surullista olentoa kuin nyt edessäni...enkä minä voinut parantaa haavoja mitkä se ihminen oli tehnyt rakkaani sydämmeen.
"Jada...et puhu hänestä noin..hän on ihmiseni niin kauan kuin elän ja hän elää", narttu kuiskasi koska ei voinut- halunnut puhua murtuneella äänellä. Hymähdin ja nyökkäsin kuitenkin nöyrtyneesti. Astelin ulos rakennuksesta ja melkein kompastuin Zoreen, pieneen oppipoikaani josta tulisi jälkeeni alfa...vaikkei kukaan muu sitä tiennytkään. Amar ei vain ole hyvä johtaja laumalle...ei ainakaan minun mielestäni. Ja minun mielipiteeni on myös lauman tulevaisuus. Nostin tummanharmaan sudenpojan leukoihini ja löntystin etäämmälle.
"Zore mitä sinä nyt?", kysyin ihmeissäni ja katsoin nolostunutta urosta.
"No minä olin tulossa onnittelemaan Chica rouvaa, mutta kuulin ettei ollut paras hetki ja päätin jäädä kuuntelemaan ja-"
Tässä vaiheessa minä keskeytin:
"Mitä sinä kuulit?"
"Minä kuulin....kestä 'hänestä' te puhuitte?", nuorukainen kysyi ja sai minut murahtamaan. Zore nähtävästi huomasi sen koska luimisti korviaan alistuvasti.
"No anna kun kerron sinulle pienen tarinan", aloitin hymyillen ja aloin kertoa iloista satua Eldoradon entisestä kruununperillisestä, joka kuitenkin päätti jättää valtakuntansa ja rakkaansa yksin, ja juuri silloin kun olisi pitänyt taistella. Hän oli se syy miksi Eldorado tuhoutui ja Glyphiraukka joutui rakentamaan sen perustatkin uudestaan...tosin tykkäsin tarinan lopusta, mitä en kuitenkaan vielä tiennyt.

Nimi: Vice

03.07.2014 23:57
LUMIKKI JA SEITSEMÄN KÄÄPIÖTÄ
Rooleissa:
Lumikki: Edwin
Kääpiöt:
Tino
Aaron
Kasper
Aapo
Joosef
Kim
Em ilia

Paha kuningatar: Ivan

Metsästäjä: Ulrik

Olipa kerran sydäntalven aika, ja lumihiutaleita sateli aivan kuin höyheniä ytaivaasta maahan. Kuningatar istui ompelemassa ikkunan luona, jonka kehykset olivat mustaa eebenpuuta. Ommellessaan siinä ja katsellessaan lumihiutaleita hän pisti neulalla sormeensa, ja kolme veripisaraa tipahti lumelle. Ja koska punainen näytti valkealla kovin kauniilta, tuumi hän itsekseen.
"Jospa minulla olisi lapsi niin valkoinen kuin lumi, kuin punainen kuin veri, niin musta kuin eebenpuu"
Pian tämän jälkeen hänelle syntyi kaunis poika, joka oli iholtaan kuin lumi, jonka huulet olivat punaiset kuin veri ja ruusunnuput ja...siihen se jäikin. Eebenpuu jäi laskuista koska se ei sopinut. Siksi häntä kutsuttiin Lumikiksi.
Pian kuitenkin kuningatar kuoli ja kuningas otti puolisokseen Ivanin, keskiverto kauniin, mutta ylpeän ja ylimielisen. Eikä hän voinut sietää sitä jos joku oli häntä kauniimpi. Hänellä olikin maaginen peili. Joka päivä kuningatar Ivan astui sen eteen kauneimmissa vaatteissaan ja katseli siitä itseään.
"Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?"
Ja peili vastasi:
"Oot kuningatar maassa kaunehin"
Näin itsekäs kuningatar pysyi tyytyväisenä. Mutta Lumikki kasvoi joka päivä ja kaunistui silmissä. Ja kun hän oli 18 vuoden ikäinen, oli hän kaunis kuin kirkas päivä. Ja kun kuningatar taas kerran astui peilin luo koreimmissa vaatteissaan:
"Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?"
Niin peili vastasi:
"Kuningatar täällä jos voiton vie, tuhatverroin kauniimpi Lumikki lie"
Siitä lähtien katkera Ivan alkoi vihata Lumikkia koko mustasta sydämestään, koska tuo oli kauniimpi luin hän. Niinpä hän kutsui metsästäjämiehen luokseen.
"Vie Lumikki metsään, tapa hänet ja tuo hänen sydämensä!", näin käski kuningatar. Niin nuori metsästäjä Ulrik vei Lumikin kauas linnasta, synkkään metsään. Mutta kun Ulrik aikoi iskeä puukkonsa Lumikin rintaan tuo alkoi itkeä ja lankesi polvilleen.
"Oi metsästäjä älä tapa minua vain koska olen kaunis, lupaan etten enää palaa jos et tapa minua!"
Ja koska Lumikki oli niin kaunis ja vilpitön, metsästäjä heltyi laskien puukon kädestään.
"Lähde sitten, mutta sinun vuoksesi joudun vaivautumaan ja tappamaan nuoren kauriin"
Joten niin metsästäjä tappoi nuoren kauriin ja riisti sen sydämen kuningattarelle tunnusmerkiksi. Mutta nyt Lumikki parka oli ypöyskin suuressa metsässä, ja hänellä alkoi olla jo nälkä. Lopulta hän juoksi päin pientä mökkiä jossa paloi valo.
"Autsis!", Lumikki parkaisi ja nousi maasta päätään pidellen. Lumikki astui sisään mökkiin ja katsoi mahdottoman pientä tupaa jonka keskellä oli kauniisti seitsemälle katettu pöytä. Nälkä kouraisi Lumikin mahaa ja niin hän söi kaiken ruoan pienen mökin ruokavarastosta. Sitten hän meni pienet portaat ylös makuuhuoneeseen jossa oli rinnakkain seitsemän pientä vuodetta. Lumikki kävin niiden kaikkien päälle makaamaan ja vaipui sankkaan uneen. Kun ilta oli jo aivan pimeä, palasivat mökin isännät kaivokselta kotiin.
"Heihou heihou nyt matka kotiin on", seitsemän kääpiötä hoilasivat kävellessään jonossa mökkiin. Mutta kun he huomasivat kaiken olevan aivan sekaisin he kummatuivat. Tämä sai Kasper nimisen kääpiön tulistumaan.
"Kuka hemmetti on käynyt mökissämme! Varmasti se pahansuopa kuningatar!"
Kuitenkin vanhin kääpiöistä alkoi rauhoitella muita.
"Älkää viitsikö, käydään tarkistamassa joka soppi, niin sitten vasta nähdään", Tinoksi nimitetty kääpiö sanoi ja lähti Aaroniksi kutsutun kääpiön kanssa portaat ylös.
"Hyvänen aika!", muut kuulivat Tinon huudahtavan. Koko sakki ryntäsi yläkerran makkariin ja kerääntyivät katsomaan kaunista nukkuvaa Lumikkia.
"Ompas hän kaunis!", Aaron totesi ja hymyili leveästi parantaen lakkinsa asentoa. Siihen heräsi Lumikki ja säikähti kamalasti. Mutta suomalaisia kun kääpiöt olivat, he olivat ystävällisiä, paria poikkeusta lukuunottamatta.
"Kuka sinä olet?"
"Olen Lumikki", Lumikki vastasi.
"Miksi olet täällä riesana?", Aapo ja Kasper ärähtivät yhteen ääneen. Lumikki kertoi koko tarinan miten hänen äitipuolensa halusi tappaa hänet ja miten hän oli juossut metsään. Tähän kääpiöt sanoivat:
"Voit jäädä meidän luoksemme!", Tino ehdotti ja sai Aaronin säestämään itseään.
"Tietenkin jos osaat hoitaa talouttamme, keität ruokaa...", mutisivat Aapo ja Kasper.
"Ja ommella ja kutoa!", huudahti Joosef kaikkien takaa.
"Mielelläni", sanoi Lumikki ja hän jäi kääpiöiden luo pitämään taloa pystyssä. Ja aina kun kääpiöt lähtivät työhön vuorelle he sanoivat Lumikille näin:
"Muista, älä päästä ketään sisään"

Mutta kerran kun kuningatar Ivan taas astui peilinsä luo ja kysyi:
"Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?"
Ja peili vastasi:
"Kuningatar täällä jos voiton vie, niin luona kääpiöiden, keskellä vuorivöiden, tuhatverroin kauniimpi Lumikki lie"
Kun kuuli kuningatar peilin puheen hän alkoi vapista vihasta.
"Lumikin täytyy kuolla!", hän huusi ja lähti salakammioonsa, linnan kellariin joka oli täynnä tyhjiä ja täysiä vodka pulloja. Ivan valmisti punaisen ja hyvin myrkyllisen omenan jota kun puraisi heti kuoli. Sitten pukeutui kuningatar kauppiaaksi ja lähti metsään omena mukanaan. Kun naamioitunut kuningatar kolkutti oveen tuli Lumikki yksin avaamaan.
"Ostaisiko nätti poika omenan?", kuningatar kysyi vienolla äänellä. Lumikki katsoi omenaa ja tunsi miten vesi herahti hänen kielelleen. Hän otti omenan ja oli tuskin ehtinyt puraista sitä kun kaatui kuolleena maahan. PLÄTS! Suoraan juuri pestylle lattialle.
Kuningatar palasi linnaan ja kysyi peililtään.
"Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?"
Ja niin peili vastasi vihdoin:
"Oot kuningatar maassa kaunein!!"
Ja kun kääpiöt illalla palasivat mökilleen heidät valtasi suuri suru ja kaipuu. Lumikki makasi hengettömänä oven suussa punainen omena kädessään. Kun he olivat varmistaneet että Lumikkia ei enää voinut pelastaa he valmistivat lasisen arkun, koska ei niin kaunista kuin Lumikki voinut maan multaankaan laskea. Ja aina joku kääpiöistä vartioi arkkua. Eniten kuitenkin sitä vartoi Lumikille rakkain kääpiö, Aaron. Aaron, kovin surullisena istui yöt päivät syömättä arkun vierellä ja vaihtoi kukat Lumikin rinnalle jokainen päivä. Lumikki makasi lasisessa arkussa monet viikot muuttumatta. Lopulta kääpiöille tuotti liikaa surua katsoa Lumikin ruumista ja nuutuvaa veljeään Aaronia joten vihdoin vanhin päätti.
"Aaron, meidän on haudattava hänet", Tino sanoi ja asetti kätensä Aaronin olkapäälle. Aaron nosti katseensa ja katsoi isoveljeään.
"Anna minun painaa edes yksi suudelma hänen punaisille huulilleen, siten vain voin saada jonkinmoisen rauhan", sanoi Aaron. Tino nyökkäsi ja nosti Aapon ja Kasperin kanssa arkun kannen pois. Aaron painoi huulensa Lumikin veren punaisille huulille ja hän yhtäkkiä avasi silmänsä.
"Hyvänen aika, missä minä olen?", Lumikki kysyi ja sai kääpiöt ällistymään.
"Tosirakkauden suudelma!!", huudahtivat kaikki kääpiöt ja alkoivat juhlia Lumikin henkiin heräämistä. Ja kun kuningatar Ivan taas varmistaakseen astui peilin eteen hän kysyi:
"Kerro kerro kuvastin ken on maassa kaunehin?"
Mutta peilipä vastasi:
"Luona kääpiöiden, luona vuorivöiden, juhlii Lumikki hengissään, iloissaan, on hän maassa kaunehin"
Tästä kuningatar kauhistui niin valtavasti että hän sulkeutui linnan torniin ja kuihtui kuoliaaksi omasta ylimielisyydestään. Sen pituinen se.

Nimi: Vice

03.07.2014 23:54
KOLME PÄKÄPÄÄ PUKKIA
Rooleissa:
Iso Pukki: Gusta
Keskisuuri Pukki: Orville
Pikku Pukki: Harry
Ruma ja äklöttävä Peikko: Gater

Olipa kerran kolme sarvipäistä poikaa nimeltään Iso Pukki, Keskisuuri Pukki ja Pikku Pukki. Useimille he olivat vain Gusta, Orville ja Harry. Pukit elivät kivikkoisella mäenrinteellä, jossa ei kasvanut muuta syötävää kuin ohdakkeita ja pieni rapistunut Hesburger. Mutta laakson toisella puolella oli toinen kukkula, jonka rinteillä kasvava ruoho oli tuuheaa ja mehevää. Sitä pukkien teki kovasti mieli päästä mässäämään. Mutta, päästäkseen toiselle puolelle Päkäpäiden oli ylitettävä virran yli menevä silta. Tuon sillan alla asui iso, pahannäköinen peikko jota pojat kovin pelkäsivät. Eräänä aamuna Pikkuinen Pukki Harru sanoi:
"Minulla on kamala nälkä!"
Siihen Keskisuuri Pukki Orville virkkoi:
"No niin on minullakin, mennään syömään toiselle puolelle. Täällä ei oo enää mitään"
Silloin Gusta, isoin pukeista sanoi:
"Mutta meidän täytyy keksiä keino jolla pääsemme turvallisesti sillan yli..."
Seuraavana päivänä Pikku Pukki tuli sillalle. KIP KIP KIP KIP, sanoivat sen jalat kun se asteli sillalla.
"Kuka siellä?", peikko jylisi sillan alta.
"Minä vain" vastasi Pikku Pukki Harry.
"Sinulle käy paskasti jos jatkat matkaasi!"
"Ole kiltti peikko, älä syö minua! Olen vain mitättömän pieni eikä minusta ole syötävää nimeksikään. Odotapa kun tapaat veljeni, se on paljon pulskempi kuin minä, ja suurempikin!"
"Hei! Tuota kadut Harry!", Orville rääkyi sillan karulta puolelta kun Pikku Pukki lähti kipittämään sillan toiselle puolelle. Kun seuraavaksi Keskisuuri Pukki meni sillalle, sen jalat sanoivat KIP KOP KIP KOP.
"Kuka siellä?", peikko taas jylisi.
"Minä senkin kameli", Keskisuuri Pukki vastasi.
"Minä ahmaisen sinut suuhuni jos jatkat matkaa!!", peikko uhkasi.
"Älä ihmeessä syö minua kamelinaama! Olen tällainen pienenpuoleinen. Ei minua kannata syödä, maistunkin niin pahalta. Mutta odotappa isoa pukkia, wow siinäpä vasta herkkupala tosiaan~"
"...Hyvä on sitten! Lähde ennenkuin muutan mieleni!"
Ja niin myös Keskisuuri Pukki pääsi virran toiselle puolelle syömään mehevää ruohoa. Sitten olikin kolmannen ja suurimman pukin vuori. Se tosiaan oli valtavan iso. Sillä oli paksut, vahvat jalat ja pitkät käyrät sarvet. Kun Iso Pukki asteli sillalla sen jaloista kuului KOP KOP KOP KOP, ja silta natisi ja notkahti joka askeleella.
"Kuka uskaltaa kävellä sillallani!?", peikko karjui.
"Minä se olen!", Iso Pukki jyrisi.
"Minäpä tulen ja hotkaisen sinut suuhuni!", peikko huudahti ja ryntäsi sillalle Isoa Pukkia vastaan. Ja kyllä peikko oli pahan ja pelottavan näköinen sekaisen ja takkuisen, vihreän tukkansa kanssa. Mutta Iso Pukki Gusta ei pelännyt peikkoa vähääkään.
"Vai tulet ja hotkaiset...pah sanon minä!", Gusta sanoi.
"Sepä nähdään!"
Iso Pukki painoi päänsä alas, otti vauhtia ja heitti peikon alas sillalta.
LOISKIS! Peikko putosi päistikkaa virran vietäväksi, ja se oli pahan orikon loppu. KOP KOP KOP KOP Iso Pukki jatkoi matkaansa ja juoksi hetkessä Pienen ja Keskisuuren pukin luo. Ja sinne pukit jäivät asumaan ja nauttimaan mehevästä, maukkaasta ruohosta. Sen pituinen se.

Nimi: HF

03.07.2014 23:52
RUMA ANKANPOIKANEN
Rooleissa:
RAP: Vifa Emo: Sirius
Rakkaus: Logan muuttolintu1: Aapo
Muuttolintu2: Steph Sisko: Micha
Kana: Chiciro Kissa: Henry
Sisko: Meino veli: Thomas
Veli: kit Joutsen1:Bablo
Joutsen2: Elias
SITTEN TARINAAN♥♥♥

~...Olipa kerran kaunis maa. Kauniissa maassa oli kaunis laakso ja kauniissa laaksossa oli pieni maatila. Maatilan vieressä oli lampi ja lammen vieressä kaislikko ja kaislikossa oli emo ankka pesineen. Ankkaemon pesään oii vierinyt Joutsenen muna ja nyt emo huomaamattaan hautoi myös sitä...~
Sirius istui hermostuneesti munien päällä. Ne eivät vain suostuneet kuoriutumaan. Emo alkoi olla jo huolissaan. Tuo pörhisteli sulkiaan ja istui tiiviimmin munien päälle. Silloin kuului rasahdus. "Jo vihdoin" sirius hihkaisi ja nousi munien päältä. Ensimmäinen muna kuoriutui ja pieni, siivekäs tyttö pyörähti esiin. Silloin muutkin ankanmunat kuoriutuivat. Vain joutsenen muna jäi kuoriutumatta. "Micha ja Meino." Sirius-emo nimesi ensimmäiseksi syntyneet kaksi tyttöä. "Ja sitten Thomas ja Kit." Tuo antoi nimet kahdelle nuoremmalle poika tivulle. Silloin emo huomasi ettei yksi muna ollut kuoriutunut. Sirius huokaisi turhautuneesti ja istui munan päälle. Vaikka muut poikaset vaativat huomiota sirius hoivi munaansa. Joniin ajan kuluttua sekin riksahti ja Sirius nousi äkkiä munan päältä. Kestihän siinä hetki mutta pian suurehko, harmmaasiipinen poika kuoriutui munasta. "Piip piip" piipittivät muut poikaset. "Kvaahk" rääkäisi nuorin. "Olethan sinä vähän iso ja kummallisen näköinen mutta olet silti minun poikani... Vifa." Sirius sanoi ja hyväili poikaansa. Se sai muut tivut kateellisiksi. "Tulkaa. Mennään ankkatarhaan. Haluan esitellä teidät." Sirius sanoi ja lähti kohti ankkatarhaa. Kaikki tivut asettuivat ikäjärjestykseen emonsa perään ja niin teki myös Vifa. Pian Sirius asteli ylpeänä sisään ankkatarhaan.kaikki katsoivat Siriusta ihmeissään. Jopa kukko uskalsi laskeutua orreltaan. "Ovatko ne todella kuoriutuneeet?" Kaikki kyselivät ja sirius nyökkäsi pöyhistäen siipiään. "Minä olin niin varma että ne olivat mätiä..." "minä myös.." kuului supinaa. Sirius jätti sen huomiotta ja lähti ylpeälle kierrokselle tarhaan. Kaikki ihastelivat kauniita poikasia mutta kun he näkivät vifan alkoi kauhistunut supina kiertää tarhaa. Mikä kummajainen!"sirius, kultaseni. Mikä tuo kauniiden poikastesi perässä roikkuva hölmistys on?" Joku kysyi ja sirius kaakatti närkästyneesti. "Hän on minun poikani ja upea kuin muutkin. Ehkä hän isompi ja hiuka oudon näköinen mutta minun poikani hän on." Pieni vifa oli hämillään. Miksi kaikki katsoivat häntä hassusti? Oliko hän niin erilainen? Emo suojasi Vifaa siivillään ja vei tivut ulos takaisin lammelle. "Tulkaas kullat." Tuo sanoi ja asteli veteen. Poikaset seurasivat perässä ja niin teki myös Vifa. Tuo ui muiden rytmissä ehkä jopa kauniimmin kuin sisaruksensa.se sai ankanpoikaset vieläkin kateellisemmiksi. Koko päivä opeteltiin uimaan ja vaakkumaan ja etsimään ruokaa. Poikaset olivat aivan väsyneitä kun pääsivät pesälleen. Sirus asettui pesään ja otti poikaset lämpimään iiven alle. Pian kaikki nukkuivat paitsi vifa. Tuota vaivasi vieläkin se kuinka hänestä oli puhuttu ja kuinka sisarukset katsoivat tuota. "Etkö saa unta riippukinttu?" Vifa kuuli hiljaisen ja ivaavan äänen. Tuo kääntyinäkkiä katsomaan veljeään Thomasta joka silitti siipiään kädellään. "Joo mä puhun sulle... miks sul on tollaset siivet? Mikset sä ole niin sievä kuin me? Vifa sä oot oikku. Sä et kuulu tänne. Mä säälin sua oikeasti. Äitikin häpeää sua." Thomas sanoi ja Vifa astui kauemmas päätään puistellen. "Et usko vai? No paras olis. Hyvää yötä oikku" thomas kaakahti ja ryömi takaisin Siriuksen siiven alle. Vifa alkoi itkeä ja juoksi pois. Oikku. Hän oli väärä... Virhe. Äitikin vihasi häntä. Sisarukset, tarha, kaikki. Vifa juoksi niin kauan kunnes ei pystynyt enää hengittämään. Vifa pysähtyi joen rantaan ja kaatui väsyneenä maahan.~
Aamu valkeni hitaasti ja levitti talven kylmää ympärilleen. Vifa heräsi maasta hitaasti ja räpytteli silmänsä auki. Tuo nousi varovasti maasta ja katsoi kiiltävää järveä. Kaksi ruskehtava siipistä miestä tanssi syys-soidintanssia järvessä ja Vifa käveli veden rajaan. "Katso rakas." Toinen sorsa vaakahti ja leväytti siipensä auki. "Kaunista Steph." Toinen sanoi jateki nopean käänöksen. "Ei yhtä kaunista kuin sinun Aapo." Stephiksi nimitetty sanoi ja liukui vettä pitkin rakkaansa käsille. "Mitä te teette?" Vifa kysyi hämmentyneenä. "Oih katso Aapo. Suloinen poikanen. Siitä onkin aikaa kunnmeidänntipumme olivat noin pienoisia." Steph kujersi ja likui Vifan eteen. "Niin onkin kultaseni. Ja pikkuinen me vähän verryttelemme ennnenkuin lähdemme etelään." Aapo sanoi ja pyörähti ympäri. "Lähdette etelään? Miksi?" Vifa kysui ja kallisti päätään niin paljon että muksahti kumoon. "Aww älyttömän suloinen. Aapo minä haluan tipuja minä haluan." Steph alkoi hinkuttaa päätään Aapoa vasten joka naurahti hiljaa. "Rakas sinä saat tipuja. Odota etelään." Aapo sanoi hiukan nolon oloisesti ja Stephi painui tiukasti tuota vasten. "Lauma lähteebjo. Tule kulta." Aapo sanoi ja lähti Stephin kanssa lentoon.
Vifa halusi mukaan. Tuo yritti nousta siivilleen muttei onnistunut. Masentuneena Vifa ui lampeen ja alkoi hiljaa uida sitä ympäri. Vifa ui ja ui ja ui päivät päästään ja lampi alkoi jäätyä. Siinä meni viikkoja... Silti Vifa vain ui hiljaa kunnes ei ollut enää tilaa missä uida. Tuon jalat jäätyivät kiinni ja Vifa ei päässyt enää hakemaan ruokaa niin pinnalta kuin pohjastakaan. Kylmäkin siinä tuli. Lopulta vifa pyörtyi jäälle.
Turkkilainen mies oli keräämässä polttopuita kunnes tuo huomasi nuoren joutsenen jäätyneen lampeen. Turkkilainen sahasi jään linnun ympäriltä. "Tässäpä oiva päivällinen. Vaimo ilahtuu." Tuo virkkoi ja lähti kotiin. Kotiin päästyään mies sulatti Vifan jalkojen ympärillä olevan jään. Vifa laskettiin takan eteen että tuo lämpiäisi ja heräisi.~
Hitaasti vifa heräsikin ja venytteli käsiään. "Meow... Mikä tuokin luulee olevansa." Joku maukaisi ja Vifa kääntyi kaiskasti katsomaan oranssikorvaista ja -häntäistä poikaa joka makasi vähän matkan päässä Vifasta. Tuon päällä istui valkosiipinen, selvästi kana poika. "Mitä sanot Henry? Mikä se voisi olla?" Toinen poika kotkotti ja kissa poika, ilmeisestiHenry, luimisti korviaan. "En tiedä Claude.... En tiedä." Kissa poika sanoi. "No miksi olet täällä ja kuka olet?" Claudeksi sanottu kysyi. "En tiedä... Mutta olen Vifa." Vifa esittäytyi. Pojat tyrskähtivät hiljaa. "Kai sinä nyt tiedät miksi täällä olet. Kaikilla on tehtävä täällä." Henry kurnasi ja Vifa katsoi maahan. "No osaatko pyydystää hiiriä?" Vifa puisti päätään. "No munitko sitten?" Claude kotkotti. "Mutta minä olen uros." Vifa ihmetteli. Claude katsoi vifaa vihaisesti ja nousi kunnolla seisomaan. "Nominökö en sitten ole hä? Miksi sinun pitäisi olla naaras muniaksesi!? Luonnon laki????" Claude räyhäsi Vifaa päin ja tuo perääntyi hiukan. Henry sieppasi Claudea pyrstöstä ja veti tuon kainaloonsa. "Hei rauhoitu ennnenkuin munit seisaaltaan." Harry sanoi ja Claude tosiaan istui tuon viereen. Emäntä saapui huoneeseen(en sovun ylläpitämiseksi sano kuka on emäntä koska siitä voidaan olla montaa mieltä.) Veitsi kädesdään ja aikoi ottaa Vifan kiinni mutta tuo rääkäisi ja pyrähti pakoon. "Paikallasi." Vifa kuuli kivahduksen ja pyrähti toiseen suuntaan. Tuon onneksi ovi oli raollaan ja Vifa pääsi juoksemaan siitä ulos. Vifa palasi lammelle ja käveli sen jäällä nokkien ja potkien sitä. Lapset leikkivät metsässä ja näkivät Vifan. "Hei katsokaa!" Tytyö huudahti ja juoksi lähemmäs. Vifa kavahti ja käveli kauemmas. Tytön seurassa olleet kaksi poikaa tulivat myös paikalle. "Ota leipää. Tsetse " poika huhuili ja heitti leivän paloja jäälle. Vifa ryntäsi innoissaan syömään niitä. "Tullaan tänne huomennakin. Ei se varmaan saa muualtakaan ruokaa " tyttö tokaisi. Niin lapset kävivät joka päivä poikkeuksetta aina kevääseen asti.~
Lämpimät säteet ja sorsamainen vakunta herättivät Vifan ruohopesästään kaislojen seasta. Nuori poika venytteli ja katsoi taivaalle. "Hei! Aapo! Stephi!" Vifa huusi kauniilla äänellä jota itsekin hiukan söikähti ja hymyili kun sai pariskunnan tervehdykset osakseen. Vifa oikaisi suuret siipensä ja kuuli yllättäen kaunista laulua. Voi kuinka ihana ääni... Vifa rämpi kaislikossa lähemmäs ja katsoi niiden suojista kolmea laulujoutsenta jotka lauloivat kevään kunniaksi. Voi mitkä siivet... Kumpa hänkin olisi noin nätti... Vifa olisi niin kovasti halunnut mennä noiden joutsenten luo mutta eihän se kävisi päinsä lainkaaan. Vaikka yksi joutsenista tuntui houkuttavan häntä mukaansa jokaisella soinulla jonka lauloi. Jos hän menisi lentäisivät linnut varmasti pois. "Bablo laulat nuotin vierestä." Houkuttelevainen joutsen naurahti hiukan vanhemman näköiselle "Älä sinä kuule Logan tuolla äänellä ala arvostella." Toinen sanoi virnistöen takaisin. "Pah. Jopa Elias laulaa paremmin kuin sinä." Logan tuhahti ja viittasi kädellään kolmanteen joutseneen. "Älä vertaa minua teihin! Minun ääneni on korkein." Eliakseksi sanottu naurahti. "Mutta minun ääneni tummin." Bablo nurisi. Logan nauroi ivallisesti. "SINUN laulusi ei houkuttaisi edes sammakkoa!" Tuo kivahti. Heti Loganin sanojen jälkeen vedestä, kaislikon suojista hyppäsi läheiselle lumpeelle sinisilmäinen sammakko joka katsoi joukon vanhinta vihjaavasti. Bablo painoi käden kasvoilleen. "Noh... Ihan sama..." "Ei ole!" Väittely jatkui tovin ja alkoi kääntyä vähän vihamieliseksi. Leikki alkoi olla kaukana ja uros joutsenet alkoivat pöyhistellä. Vifa katsoi kuinka nuo alkoivat sättiä toisiasn ja muuta. Bablo ja Elias näyttivät käyvän yhdesdä Loganin päälle. Vifa otti jalat alleen ja juoksi kolmikon väliin. "Lopettakaa! Älkää viitsikö tapella jostain noin tyhmästä asiasta kuin laulaminen." Vifasnoi epätoivoisesti ja muut katsoivat tuota hämillään. "Ihan sama Loganin laulu ei sytyttäisi edes tähän keväisimpään aikaan yhtäkään naarasta." Bablo murahti ja Logan irvisti. "Nyt kyllä-" Loganin lause kuitenkin keskeytyi. "No minut se sytytti ja palavasti." Vifa kivahti ja kaikki hiljenivät. Vifa hätkähti ja siirsi katseensa veteen. Mitä tällainen rum... Vifa katsoi heijastustaan vedestä. Hän... hän oli kuin nuo kolme muuta... Kuin Laulujoutsen... Oikeasti. Vifa hämmentyi näkemästään niin että unohti jopa äskeisten sanojensa aiheuttaman nolostuksen. "Hei... Haluatko tanssia?" Kuului ääni Vifan pään yltä. Nuori poika nosti katsernsa loganiin joka ojensi kättään. Vifan rintaan syttyi lämmin loimu kun tuo tarttui Loganin käteen. Hän tunsi tämän tanssin askeleet ja tiesi mihin ne johtivat... Onneen.
LOPPU♥

Nimi: Haru

03.07.2014 23:47
✧˖ °°˖ ✧Prinsessa Ruusunen✧˖ °°˖ ✧

Olipa kerran, kaukana täältä-siis oikeasti. TOSI kaukana.-kaunis kuningaskunta joka kukoisti. Kuningaspari oli jokaisen kyläläisen rakastama. Usein he kuitenkin miettivät yhdessä;
'Voi, olisipa meillä lapsi!' eivätpähän je kuitenkaan lasta saaneet.
Kerran kun kuningatar oli uimassa, sattumoisin sammakko loikkasi lammen rannalla olevalle kivelle. Sammakoksi tuo mies kuitenkin oli harvinaisen komea kultaisine kutreineen.
”Oi kuningatar Johan~ Sinun ja kuninkaasi toive käy toteen ennen vuoden vaihdetta! Teille syntyy lapsi.”
Ennen kuin Johan edes ehti reagoida, tuo sinisilmäinen sammakko oli kadonnut. Kuningatar jäi ihmettelemään tuota outoa kohtausta.. Harvinaisen tutun näköisen sammakon kanssa.
Kuten tuo blondi sammakko oli luvannut, ennen vuoden loppua kuningaspari sai kuin saikin lapsen-kauniin tyttären!
Kuningas innostui esikoisensa syntymästä, ja päätti järjestää kunnon juhlan. Kaikki kuningaskunnasta oli kutsuttu! Valtakunnassa oli 4 haltiatarta. Kuninkaallisilla kuitenkin oli vain vaivaiset kolme kultalautasta jotka voisi haltijoille antaa, joten kutsuttiin heitä siis vain 3.
Kun juhlat koittivat, kuningaskunta loisti upeuttaan. Linna oli koristeltu mahtavaksi, varsinkin sali jossa juhlaa prinsessan kunniaksi vietettiin.
Kaikki vieraat olivat saapuneet, jokainen oli antanut lahjansa, ruoat syöty ja ainoastaan haltijoitten lahjat olivat antamatta. Ensimmäinen haltijatar, Ellinor astui esiin innoissaan tapahtumasta.
Haltijatar antoi prinsessalle lahjaksi innokkuuta ja sisukkuutta, mitä.. Huomattavasti haltijattarella itselläänkin oli tuon pomppiessa ja kiljuessa paikallaan. Jostain mystisestä syystä salissa vilkkui välillä salamavalon kaltaisia välähdyksiä ja ihan sattumalta tuolla haltijattarella oli kamera mukanaan..
Oli seuraavan haltijattaren, Meinon vuoro. Sateenkaarihiuksinen poika oli melkein yhtä innokas kuin Ellinor, mutta enemmänkin kajahtanut. Meino mutisi jotain pinkit silmät kiiluen kun antoi lahjaansa ja sali peittyi hetkeksi kirkkaan vihreään savuun. Haltijatar joutuinkin selvittelemään aika kauan lahjaansa kuninkaan melkein käydessä säikähdyksensä takia Meinon kurkkuun kiinni. Selvisi että prinsessa oli saanut lahjaksi kauneutta. Tai jotain sinne päin...
Juurikun olisi ollut viimeisen haltijattaren vuoro, salin ovi aukesi ja salamat löivät. Salissa oleva juhlaväki haukkoi samassa tahdissa henkeään kauhuissaan neljännen haltijattaren, Loganin kävellessä saliin. Selvästi vihaisena siitä ettei tuota oltu kutsuttu juhliin.
Kostona ettei ollut saanut kutsua juhliin tuo mustaan nahka-asuun pukeutunut haltijatar julisti näin;
”En oikeestaan tiiä mitä täällä teen, mutta näin kässärin mukaan siis.. '16 vuotis päivänään, prinsessa pistäkööt sormensa värttinään ja kuolkoot!' Mokoma rakki koko kersa...”,
Valtakunnan väki oli kauhuissaan ja haltijatar-Logan marssi takaisin salin oville ja ovi kolahti kovaan ääneen kiinni tuon perässä, ja salamat hiljenivät. Ihmiset olivat kauhuissaan ja peloissaan olevalla kuningasparilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kääntyä viimeisen haltijattaren puoleen. Meksikolainen haltijatar Bablo ei kuitenkaan voinut peruuttaa Loganin lahjaa, mutta pehmittää hän tuota voisi.
”16 syntymäpäivänään ei prinsessa kuole, vaipuu vaan satavuotiseen uneen! Pienet tirsat kelpaisi mullekkin...”
Kuningas Glyphi oli hyvin kauhuissaan Loganin kirouksesta ja huolissaan lapsestaan, joten päätti että kaikki valtakunnan värttinät olisivat määrä polttaa.
Prinsessa Siriuksen kasvaessa kaikki haltijatterien lahjat kävivät toteen, ja Siriuksesta tuli hyvin kaunis ja innokas sekä sisukas.
Kaikkein ikävintä kuitenkin oli, että juuri prinsessan kuusitoistavuotis-päivänään kuningas ja kuningatar olivat matkoilla. Prinsessa oli aivan yksin linnassa, ja päätti tutkia kerrankin paremmin paikkoja.
Kaikki oli tuttua, kunnes Sirius löysi pienen käytävän. Tuo lähti kulkemaan kapeaa kierreportaikkoa ihmeissään ylös ja kummasteli pienessä huoneessa istuvaa, hupun alla piilossa olevaa vanhusta. Vanhuksen edessä oli kumma laite..
”Mitä te teette?”, prinsessa kysyi astellen lähemmäs vanhusta.
”Minä kehrään.”, vanhus vastasi vapisevalla äänellä.
”Mutta mikä tuo kumma väline on joka pyörii?”, Sirius kysyi ja osoitti laitetta.
”.. Mikset vain pistä sitä sormeas siihen värttinään?!”
'Logan nyt se turpa umpeen ja seuraa kässäriä!!'
Prinsessa otti värttinän aivan hetkeksi käteensä, ja tiputti sen melkein heti.
”Voi ei!”, Prinsessa huusi ja lähti kaatumaan dramaattisesti lattialle.
”Minä kuoooooleeeen!!”, Sirius julisti kauhuissaan ja kolahti lattialle kyljelleen kieli ulkona. Vanhus nousi ylös ja alkoi nauramaan vetäen hupun päästään. Hupun alta paljastui kukapa muukaan kuin haltijatar Logan!
Paha haltijatar lähti nopeasti linnasta ja väki alkoi palata linnaan. Koko linna vaipui syvään uneen, jopa kuningas ja kuningatar jotka palasivat linnaansa. Jopa kärpäset nukahtivat seinille, sekä linnan kokki nukahti aivan pystyyn. Jos tuon ruokaa ei tunnettaisi niin oltaisi luultu että tuo olisi unohtanut pannun liedelle, mutta valitettavasti Arthurin kokkaukset jo tunnettiin..
Vuosi vuodelta, orjantappura pensaikko alkoi kasvaa linnan ympärille. Joka vuosi se vain kohosi korkeammaksi, peittäen koko linnan alleen.
Huhut kuningaskunnasta levisi maailmasta, ja viereisen valtakunnan kuninkaan pojat innostuivat aiheesta, aivan vain niin kutsutun 'Prinsessa Ruususen' takia. Kuninkaan nuorin poika kuitenkin oli eniten innoissaan aiheesta ja päätti lähteä tutkimaan tätä uneen vaipunutta tarua. Kuningas ja tuon veljet yrittivät estää prinssin lähtöä mutta tuo ei kuunnellut.
”Minä en pelkää! Haluan raivata tieni linnaan ja nähdä kauniin Ruususen!”
Ja niin prinssi teki.
Tasan sata vuotta oli kulunut prinsessan nukahtamisesta. Aivan prinssin silmien edessä orjantappura pensas muuttui kauniin vihreäksi, ja terävät piikit vaihtoivat muotoaan kauniiksi, värikkäiksi kukkasiksi joitten oksat väistyivät hitaasti itsestään pois prinssin tieltä. Tuon kulkiessa pensaan läpi kuitenkin oksat kietoutuivat uudestaan kiinni toisiinsa. Prinssi Micha kulki linnan käytäviään pitkin ihmeissään nukahtaneesta hovin äänestä. Kokista joka seisoi hellan edessä, kärpäsistä jotka nukkuivat seinillä.. Vain itse prinssi oli hereillä koko valtakunnassa. Kestikin kauan ennenkuin prinssi löysi itsensä oikeaan huoneeseen jossa kaunis prinsessa makasi lattialla. Micha ei saanut prinsessan kauneuden tähden katsettaan irti Siriuksesta, ja käveli tuon luokse kumartuen tuon viereen ja suudellen kaunista prinsessaan. Heti huulien koskettaessa toisiaan Sirius avasi silmänsä ja katsoi Michaa hetken aikaa, ja alkuperäisen tarinan lempeän hymyn mukaan prinsessa loikkasi prinssiään vasten kaataen tuon lattialle alleen...
Kaikki linnassa heräsivät. Kuningas ja kuningatar heräsivät toistensa syleilystä, kärpäset lähtivät surraamaan ja kokki Arthur aloitti huutonsa keittiössä polttaessaan kätensä. Kaikki oli taas kuin ennen.

Eikä kauaakaan, kun prinssin ja prinsessan häitä jo vietettiinkin. Vieraskirja täyttyi nimistä ja sali oli täynnä, mutta yksi asia vaivasi juhlavieraita.
Miksi prinssessalla oli smokki ja prinssillä häämekko eikä toisinpäin?

Nimi: Vice

03.07.2014 23:46
PUNAHILKKA

Rooleissa esiintyvät:
•Punahilkka: Vifa

•Iso paha Susi: Sirius

•Isoäiti: Alexander

•Metsästäjä: Oscar

Olipa kerran herttainen pieni poika, jonka nimi oli Vifa. Ken hänet vain näkikin, ihastui häneen, mutta eniten häntä rakasti kuitenkin hänen isoäitinsä. Aina kun hän tuli isoäidin luo, hän sai jotakin lahjaksi. Kerran isoäiti lahjoitti hänelle punaisen samettipäähineen, ja koska se sopi pojalle niin hyvin ettei hän enää tahtonut mitään muuta käyttääkkään, häntä ruvettiin nimittämään Punahilkaksi. Eräänä päivänä äiti sanoi Vifalle:
"Tässä, Punahilkka, saat vastaleivottua leipää ja pullollisen viiniä. Vie ne isoäidille, hän on sairastellut pitkään. Mutta muista ettet juokse pois tieltä, metsä on suuri ja pimeä. Ja ennen kaikkea, muista olla kohtelias isoäidille"
"Selvä on äiti", lupasi Punahilkka ja lähti kävelemään pientä, kapeaa ja somaa polkua pitkin isoäidin mökin luo. Mutta matka oli pitkä pienelle pojalle, koska isoäiti asui kaukana metsässä, puolen tunnin matkan päässä kylästä. Ja ei Punahilkka ollut ehtinyt edes puoleen matkaan taipalettaan kun hän kohtasi polkua pitkin läntystelevän punertava turkkisen suden, jota nimitettiin kylässä Siriukseksi. Mutta Punahilkka ei tiennyt miten vaarallinen olento tuo kyseinen susi on eikä vähääkään pelännyt sitä.
"Hyvää päivää, Punahilkka", sanoi Sirius.
"Hyvää päivää, herra susi", Punahilkka vastasi hiukkasen aremman oloisesti.
"Minnekkäs matka?", Sirius-susi kysyi.
"Minä menen isoäidin luokse"
"Vai niin. Kuulehan, Punahilkka", Sirius aloitti mahdollisimman vienolla äänellä."Missä sinun isoäitisi asuu?"
"Hänen mökkinsä on metsässä kolmen ison tammen alla. Sen ympärillä kasvaa pähkinäpensaita, etkö sitä tiedä?", Vifa kysyi. Sirius-susi katsoi Punahilkkaa hymyillen ja ajatteli mielessään:
Tuosta lapsosesta minä saan oikean herkkupalan, hän maistuisi varmasti paremmalta kuin se eukonkäppänä. Mutta jos osaan olla tarpeeksi juonikas, voin yksin tein siepata heidät molemmat.
Susi kulki hetken Vifan vierellä ja virkkoi sitten:
"Kuulehan, Punahilkka, etkö lainkaan huomaa noita kauniita kukkasia tässä ojanpientareella? Ethän sinä voi mennä isoäitisi luo ilman kaunista kukkavihkoa~"
"Voi olet oikeassa", Punahilkka hihkaisi ja juoksi tieltä poimiakseen kukkasia. Ja kun hän oli poiminut yhden, oli kauempana jo toinen, oi ja voi vielä kolmaskin, ja niin hän joutui syvemälle metsään. Mutta susi, kiero koukkujalka, lähti suorinta tietä isoäidin mökille naureskellen.
"Typerä pojan rääpäle"
Sirius-susi nousi isoäidin mökin ovea vasten ja kolkutti siihen.
"Kuka siellä kolkuttaa?"
"Täällä on sinun pieni Punahilkkasi!", susi piipitti niin hennolla äänellä kuin pystyi.
"Minä tuon sinulle hiukan murkinaa, mikä tekee olosi paremmaksi"
"Paina vain säppiä, minä olen niin heikko etten jaksa nousta", huusi isoäiti.
Suden retale painoi säppiä ja ovi lennähti auki.
"Kukkuu", Sirius-susi hekotti ja rääkäisi kuin korppi, kun isoäiti Alexander hyppäsi puisen kävelykeppinsä kanssa hänen kimppuunsa.
"Vai että murkinaa! Senkin retku! Sinä tulit ahmimaan minut suuhusi!", isoäiti huusi samalla kun löi Siriusta kepillään. Susi alkoi loikkia pakoon hänen takanaan juoksevaa, ikäisekseen hyvin nopeaa Alexanderia. Isoäidin keppi teki lähempää tuttavuutta Siriuksen pään kanssa monesti. Isoäiti oli kuitenkin jo vanha ja väsyi nopeasti. Ja kun isoäiti parka istahti keinutuoliin levätäkseen, iso paha susi ahmaisi hänet vatsaansa. Sitten se ahtoi isoäidin yömyssyn päähänsä, asettui hänen vuoteeseensa ja veti uutimet eteen. Sillä välin Vifa oli poiminut niin paljon kukkia ettei hän tiennyt miten päin niitä kantaa. Hän hämmästyi kovin kun huomasi isoäidin mökin olevan auki.
"Hyvää päivää, isoäiti, oletko jo parantunut?", Punahilkka huhuili.
Ei vastausta.
Silloin Punahilkka astui vuoteen luo ja veti uutimet syrjään. Siinä isoäiti makasi, yömyssy syvällä päässään ja näytti Vifan mielestä kovin erilaiselta.
"Oi, isoäiti, miksi sinulla on noin suuret korvat?!"
"Jotta voisin paremmin kuulla äänesi"
"Ja noin suuret silmät!"
"No, jotta voisin nähdä sinut paremmin"
"I-isoäiti Alexander...?"
"Niin kultaseni?"
"Miksi sinulla on noin suuri suu?"
"Jotta...voisin paremmin syödä sinut suuhuni!!!"
Ja tuskin oli naamioitunut Sirius-susi sen sanonut, kun se jo loikkasi vuoteesta ja nielaisi Vifan yhtenä ainoana suupalana. Sitten se asettui taas lepäämään sänkyyn ja alkoi kuorsata niin että maa jyrisi. Juuri silloin nuori metsästäjä Oscar, kulki mökin sivuitse ja tuumi itsekseen:
"Kylläpäs se muori Alexander nyt kovin kuorsaakin, pitää poiketa katsomaan onko hänellä kaikki ihan kunnossa~"
Hän astui tupaan ja kun hän tuli vuoteen luo, hän näki suden siinä makaamassa, maha suurena pullollaan.
"Jaahas susihukka Siriushan se siinä kuorsaa~ Sinuahan minä olenkin etsinyt, miksi veit minun keksini?", metsästäjä päivitteli sikeästi nukkuvalle Sirius-sudelle. Oscar tuli ajatelleeksi, olikohan susi syönyt isoäidin? Metsästäjä otti ompelukorista sakset ja alkoi leikkaamaan Siriuksen vatsaa auki. Eikä susi edes huomannut mitään koska nukkui kuin tukki. Kun metsästäjä oli leikannut huonohkoilla paperisaksilla vähän matkaa, hän näki Vifan punaisen hilkan loistavan vatsasta. Oscar leikkasi vielä hiukan ja silloin Punahilkka hyppäsi vatsasta pois ja huudahti:
"Voi miten minä pelkäsin ja miten pimeää siellä suden vatsassa oli!"
Hänen jälkeensä tuli vanha isoäiti Alexander ilmielävänä esiin.
"Hm....vanhoihin sääriini koski ihan hemmetisti kun piti olla siellä yhdessä mykkyrässä!"
Metsästäjä haki muutamia painavia kiviä ja kun hän oli työntämässä niitä Siriuksen aukinaisesta vatsasta sisään, suden vatsasta alkoi roiskua kirkkaan punaista verta. Kivet putosivat lattialle ja yksi vierähti isoäidin jalalle. Isoäiti Alexander alkoi hyppiä paikoillaan ja kirota jalkaansa samalla kun Punahilkka pomppi hermostuneesti metsästäjän vieressä.
"Apua apua! Verta! Oscar tee jotain!", Vifa huusi hätääntyneesti.
"No minä yritän!", sanoi metsästäjä Oscar ja tunki kivet Sirius-suden vatsaan harsien sen sitten kiinni. Ei metsästäjä ehtinyt melkein lankaakaan katkaista kun susi jo parahti hereille ja pötki pakoon äkkiä. Mutta, kivet olivat niin painavia, että se kaatui ja kiero jyrkkää rinnettä alas ja kuoli. Kun metsästäjä oli lähtenyt suden ruumiin kanssa, Punahilkka päivitteli itsekseen:
"Koskaan enää en juokse metsään kun äiti kerran on kieltänyt"

Sen pituinen se.

Nimi: Vice

03.07.2014 23:43
Katsoin Synkkänä talojen takaa nousevaa kylmän keltaista aurinkoa joka upotti maan valoon. Siirsin katseeni käsiini joissa makasi pieni mustavalkokuva ystävänpäiväktä. Tunsin miten sen kulma mureni hiukan käsiini. Virnistin ja rutistin valokuvan nyrkkiini heittäen sen sitten roskiin. Ovi aukesi narahtaen kun mustahiuksinen, pitkä poika asteli paksu, ruskea untuvatakki päällään sisään. Murahdin. Juuri se untuvatakki minkä tuo oli saanut vanhemmilta.
"Dragan! Minä tulin! Katotaanko vaikka Tropic Thunder ennen kun Janet tu....lee?", veljeni, Tommy huudahti, mutta hiljeni kun näki kädessäni suuren keittiöveitsen jonka terä välkähti aamuauringon tuomasta valosta. Untuvatakki valahti lattialle Tommyn käsistä.
"Dragan...mitä sinä tuolla?", Tommy kysyi ja astui varovasti eteenpäin. Se oli virhe. Kun toinen yritti ottaa veistä varovasti kädestäni iskin sen mielipuolisesti virnistäen tuon rintaan. Naurahdin ja puukotin oman veljeni hengiltä. Verta roiskahti kasvoilleni ja jouduin pyyhkäisemään sen hihaani.
"Paikka", naurahdin ruumiille ja juoksin keittiöön, heitin veitsen lavuaariin ja otin hyllystä köyden. Kävelin sitten takaisin ruumiin luo ja köytin köyden tuon kaulaan. Heitin narun sitten katon koukkuun ja tilasin ruhon ylös. Sidoin köyden kiinni niin että ruumis näytti hirtetyltä, vaikka auki silvottu maha ja naarmuilla olevat kasvot hiukan pilasivat kulissia. Kastoin sormeni virnistäen veljeni vereen ja kävelin seinälle roikkuvan ruumiin takana.
"M...i..n..", aloin sanella kirjaimia jotka kirjoitin seinään. Veri valui hiukan, mutta ei pilannut tekstiä.
"Minä tiedän", nauroin virnistäen ja vilkaisin veljeni ruumista josta tippui verta lattialle. Vilkuilin välillä kelloa jonka viisarit kulkivat tuskallisen hitaasti.
"Tik tok tik tok", mutisin ja virnistin kun ovi vihdoin kävi.
"Dragaan~!", vaaleaverikkö huusi ja sulki oven kääntyen sitten minuun päin. Virnistin pirullisesti kun tytön silmät täyttyivät kauhusta ja henkäys paljasti että osa siitä oli läikkynyt yli.
"Tervetuloa kotiin rakas", sanoin synkällä äänellä ja astelin lähemmäs Janetia. Tuon ruumis tärisi kuin pahimmalla sydäntalven pakkasella. Virneeni kasvoi jokaiselta Janetin pelokkaalta silmäykseltä minuun.
"Käytät vaniljaa", sanoin virnistäen ja nostin käteni tytön kaulalle sivellen sitä hiukan. Tunsin miten Janetin leuka jännittyi kosketuksestani. Virnistän ja nostin linkkuveitsen tuon kaulalle . Naurahdin ja vetäisin veitsellä toisen kaulaan syvän viillon. Kuulin korahduksen ja Haistoin rautaisen veren hajun. Se sekoittui liian makeaan vaniljan hajuun, mistä itseasiassa pidin. Silitin tytön poskea hymyillen psykopaattisesti ja otin tuon kiinni kun tuo kaatui syliini. Raahasin Janetin ruumiin olohuoneeseen ja heitin sen takkaan. Ruumis painui ihmeellisen pieneksi mytyksi. Heitin sen päälle puita ja hiukan bensaa sitten heittäen tulitikun takkaan. Virnistin kun takka roihahti suureen liekkiin. Ilmaan pöllähti ällöttävä palaneen ja mädäntyneen haju. Nousin ja kävelin sitten toisen ruumiin luo. Leikkasin köyden ja katsoin miten veljeni ruho lysähti lattialle, kaiken sen veren päälle. Raahasin senkin takkaan ja peruutin sohvalle katsomaan ruumiiden palamista.
"Burn on hell", naurahdin ja heitin veitsinkin palavaan takkaan.

Nimi: HF

03.07.2014 23:40
Vedin takkia paremmin ylleni ja otin salkun toiseen käteeni. Toivotin sihteerille hyvää loppupäivää ja juoksin ulos huoneesta. Etsin hissin ja parrkaisin tuohtuneena. Rikki... Siirsin katseeni portaikkoon ja lähdin niitä alas. Olin kompastua kerran mutta pääsin alas muuten ongelmitta. Sukaisin hiukseni kuntoon ja lähdin pikakävellen käytävää eteenpäin. Nostin selkäni suoraksi ja katsoin vakavasti eteenpäin. Koko työkäytävä oli hiljentynyt hun astuin portaat alas. Huokaisin mielessäni ja kävelin ulos ovesta vilkaisten taakseni. Hyvä. Jatkoivat töitään. Pyrähdin taas juoksuun ja metsästin autoni. Avasin ovet avaimella ja pujahdin sisään heittäen laukun viereiselle penkille. Ajaessani vilkuilin kokoajan ympärilleni hiukan hermostuneesti. Näillä teillä ei ollut koskaan turvallista ajaa. Huokaisin helpotuksesta kun pääsin kaupunkiin. Annoin vauhdin kiihtyä yli sallitun nopeuden mutten paljoa... Ajoin kaupungin läpi ja siitä länteen läheiselle asuntoalueelle. Pysäytin auton kerman värisen omakotitalon eteen ja sammutin sen nousten autosta. Otin salkkuni mukaan ja kävelin sisälle.
"Olen kotona!" Huusin ja riisuin takkini.
"Hei Charles." Kuulin vaimoni, kasandran äänen ja hymyilin kääntyen tuota kohti. Katsoin pitkään maailman kauneinta naista... Tuolla oli mustat olkapäille yltävät korkkiruuvit ja kauniin ruskeat silmät. Nainen oli pukeutunut enimmäkseen lilaan. Painoin suukon tuon huulille ja kävelin olohuoneeseen. "Isä!" "Isiiii!" "Moi faija" olivat ensimmäiset sanat jotka kuulin. Naurahdin lempeästi ja otin kaksi pikkuista tyttöä syliini. "Veronica. Rinda. Mitä isin kullat? Onko ollut hyvä päivä?" Kysyin blondeilta kaksosilta joilla oli molemmilla letti pään sivulla. Veronicalla oli oikealla ja Rindalla vasemmalla. Tiedän... Suloisia pieniä. Nostin katseeni sohvalla löhöävään teinipoikaan joka katsoi televisiosta uutisia. "Mitä paskaa ne siellä ranskassa taas säätää?" Tuo mutisi ja vaihtoi kanavaa lyöden päänsä sohvan selkänojaan kun avasi kanavan josta tuli juuri uutiset. "Hei sinullekkin Sky." Murahdin hymyillen ja laskin tytöt maahan. "Hä?" Tuo kysyi ja nosti päänsä katsoen minuun vihreillä silmillään. "Ei mitään." Huokaisin ja pörrötin pojan ruskeita, rasvaisia hiuksia kävellessäni työhuoneeseen. "Rakas ruoka olisi valmista." Kasandra huusi ja hymähdin hiljaa. "Söin kavereiden kanssa juuri lounaan." Vastasin ja suljin oven. "Jaa... hyvä on." Kuulin vielä vaimeana tuon äänen. Hymähdin ja sytytin valot tummahkoon huoneeseen jossa oli yksi iso ikkuna työpöytäni edessä. Työpöytä oli tummaa tammea ja kaikki kaapit ja lopastot tehty samasta puusta. Hieman ovesta eteenpäin oli lasinen pöytä ja mustat nahkatuolit. Työpöydällä oli ruskea pöytälamppu ja tumman pöydän pinta oli täynnä papereita. Suljin silmäni ja huokaisin syvään. Ravistin päätäni ja heti ensimmäiseksi kävelin kokovartalopeilin eteen. Katsoin itseäni syvälle tumman turkooseihin silmiin. Tummat silmänaluset häiritsivät kirotusti. Taakse tarkasti kammatuista blondeista hiuksistani sojotti muutama suortuva ja pyyhkäisin ne taakse. Pään taakse rajattu siili näkyi edestäkin katsottunaja näytti oikeastaan melkein mustalta. Kaikki sanoivat aina sen olevankin musta mutta se on tumman ruskea... hm. Siistin vaatteitani ja riisun takkini ripustaen sen naulakkoon. Kävelen työpöydän ääreen salkun kanssa. Riisuin myös hanskat kädestäni ja aloin selata pöydällä jo olevia papereita. Tästä tulisi piiitkä ilta...
Papereita oli valtavasti... Sopimuksia ja raportteja. Käskyjä ja jouduin hoitamaan monia puheluita. Jopa yksi oikeuskäsittely. Taasko? Äh. Laitoin haasteen vetolaatikkoon ja huokaisin turhautuneesti. Leimasin kymmenkunta paperia ja allekirjoitin pilkunviilauksia. Miksi lakipykäliä piti muuttaa kokoajan? Huoooh... Että työ osasikin olla pitkästyttävää. "Tota... Faija?" Kuulin hiljaisen äänen ovelta. "Niin Betty?" Kysyin mustahiuksiselta tytöltä. "Haluisin mennä yhenn mun kaverin luo yöks." Tyttö pyysi. Nostin katseeni 15 vuotiaaseen tyttäreeni ja katsoin tuota tiukasti. "Huomennahan on perjantai." Sanoin. Bettyllä olisi koulua... "Niin niin mutta isä. Menisin suoraa hänen luotaan kouluun. Kiltti." Mustahiuksinen mankui ja purin huultani. Minua ärsytti jo muutenkin työt... "E.I" Sanoin sihahtaen. Tyttö loi minuun pistävän katseen. "Epäreilua. Sky oli eilen kaverilla. Tyhmää." Betty valitti ja löin käteni pöytään nousten seisomaan. "Hänellä on se valtuus koska Sky ei käy enää koulua ja hänellä oli vapaata töistä." Korotin ääntäni kun tyttö alkoi vastustella. "Isä sinä olet ihan liian suosivainen isoveljeä kohtaan!" Tyttö huusi vihaisesti. "Minä en suosi häntä! Hän vain on teitä vanhempi ja vastuullisempi!" Vastasin samalla äänensävyllä. "Vastuullisempi? Vastuullisempi!? Kuka se aina siivoaa Skyn huoneen!?" Tyttö valitti. "Koska se on sinun tehtäväsi! Sky siivoaa aina eteisen ja pesee pyykin!" Painoin käden pääni sivulle. "Minä vihaan sinua!" Betty karjaisi ja melkein juoksi ulos huoneestani. Purin hampaani yhteen niin että etuhammas lohkesi. Sylkäisin palan lattialle. Kuulin kiljumista ja... Voi ei. Hyppäsin työpöytäni päälle ja hyppäsin siitä ovelle repäisten sen auki. Olin varma etä kuulin lauka... Näky sumensi ajatukseni. Kaksoset... Veriset ruumiit makasivat toisiinsa takertuneina olohuoneessa. Juoksin noiden vierelle ja nostin tyttöjen veltot ruumiit syliini. "Vic... Rin... Isin rakkaat... Isän kullat..." kuiskasin tuskaisesti. Mutta... huuto oli ollut Bettyn. Vilkaisin ympärilleni ja näin verta myös televisiossa. Laskin tytöt lattialle nätisti ja kävelin oranssin sohvan luo joka oli tahriintunut verestä. Sky makasi sohvalla veren keskellä luodin reikä korvan yläpuolella ja ohimossa. Suljin silmäni hetkeksi. Rautainen veri haisi hirveältä. Avasin silmäni ja katsoin epäuskoisena esikoistani... Nostin tuon istumaan ja suljin pojan silmät. Sydäntäni pisti. En edes uskaltaisi mennä keittiöön... Mutta minun täytyi. Kävelin pelokkaasti keittiöön ja vedin terävästi henkeä nähdessäni Bettyn. Tuo makasi puoliksi tiskipöydällä ja tytön selkä oli täynnä reikiä...Suljin varovasti tuonkin silmät ja nostin tuon istumaan ruokapöytään. Kuulin yskimistä ja juoksin eteiseen. Kasandra... "Kasandra!!" Huusin pelästyneesti ja heittäydyin polvilleen vaimoni viereen. "Ra... Kas... Olet... kunnossa." Nainen kuiskasi korisevasti. Pelästyin kun huomasin tuolta... puuttuvan jalat. "Kuka tämän teki!?" Kysyin hätääntyneenä. "Ei... En tiedä. Mutta pian... Voimani ehtyvät... Minä rakastan sinua Charles Wiliky... Ikuisesti. Mutta päästä sinä irti... Seon viimeinen toiveeni. Päästä... Irti." Kasandra sanoi hymyillen ja... Ei. En halunnut uskoa sitä. Suljin silmäni ja purin hampaitani tiukasti. Minua oksetti ja päätä särki. Nostin vaimon syliini ja vein tuon makuuhuoneeseen laskien naisen vaaleanpunaisille lakanoille. Asetuin vaimoni viereen makaamaan ja puristin tuon pään rintaani vasten. En pystynyt itkemään... enkä koskaan tulisi päästämään irti. En koskaan...
En tiedä kuinka kauan makasin siinä Kasandran vierellä. Ehkä jopa tunteja... Lopulta kuitenkin nousin ylös ja hymyilin surullisesti. Nostin vaimon jälleen syliini ja vein tuon istumaan Bettyä vastapäätä. Etsin lääkekaapista siteitä ja puhdistusainetta. Putsasin vaimoni jalat ja pesin tuon verestä sitoen naisen jalat. Sitten riisuin Bettyn paidan ja putsasin tuon rintakehän ja selän. Hain tytölle uuden paidan ja sidoin tuon haavat pukien paidan tytön ylle. Hymyilin ja painoin pitkän suudelman vaimoni huulille. Lähdin olohuoneeseen. Nostin ensiksi kaksoset syliini ja riisuin noiden mekot. Putsasin tyttöjen rintakehät ja sidoin ne hakien uudet mekot. Vein tytöt leikkinurkkaan. Sitten Sky... Nostin uudelleen kaatuneen pojan ylös ja putsasin varovasti tuon haavat sitoen nekin. Pojan punaisessa paidassa ei näkynyt tahroja... Vein pojan tietokoneen eteen ja heitin viltin verisen sohvan ylle. Putsasin kaikki veret talosta ja kun olin valmis lyyhistyin olohuoneen lattialle istumaan. Virnistin ja tunsin kuinka vaaleat hiukseni roikkuivat silmillä.
"Ei... Eivät he ole kuolleet... Elossa.... Kaikki." Sanoin käheästi. No... Siitä alkoi elämäni ruumiiden vankina. Illalla nukkumaan mennessäni peittelin lapset sänkyihinsä ja luin kaksosille iltasadun. Kun kaikki oli okei vein vaimon sänkyyn ja riisuin tuon pukien naiselle yövaatteet. Itselleni en tehnyt mitään. Asetuin ruumiin viereen peiton alle ja nukahdin sitä vasten. Uni oli tyhjää... Tyhjää ja raudanhajuista. Heräsin hitaasti joskus yhdentoista aikaan aamulla. Katsoin kasandraa hymyillen ja suukotin varovasti tuon poskea. Nousin ylös varovasti etten herättäisi tuota. Tein aamiaisen ja vein kaikki herättämäni perheenjäsenet pöytään syömään. Söin oman aamiaiseni ja heitin muut roskiin. Vein vaimoni keittiöön ja kaksoset katsomaan teeveetä. Vein Bettyn tietokoneelle ja Skyn sängylleen lukemaan sarjakuvia. Vaatetin ja valmistin ruokaa. Siirtelin ruumiita paikasta toiseen ja vain katselin heitä. Olipa ihana kun oikeasti oli perhe... Oma onni elämässä... Rakastin heitä... Näin vietin monen monta päivää. Hiljaiseloni aikana tieto perheeni kuolemasta oli vuotanut lehtiin ja muuhun mediaan. Olin kuulemma murhaaja... Ei en ollut. Hehän olivat elossa. Toisen viikon toisena päivänä työpuhelimeni soi ja vastaasin siihen hymyillen. "Charles" Sanoin puhelimeen. Kuulin parhaanysäväni äänen "Hei Charles. Mikset ole ollut töissä?" Mies kysyi huolestuneella äänellä. "Minä? Olen vain viettänyt aikaa perheeni kanssa.Olihan se jo aikakin. Heidän kanssaan on mukava olla kun kaikki ovat sovussa." Sanoin puhelimeen onnellisesti hymyillen. "......Charles. Perheesi on kuollut..." Hymähdin huvittuneesti. "No eihän. Vaimoni on juuri tuolla keittiössä. Voit kysyä häneltä." Sanoin. "Charles... Palaa todellisuuteen. He kuolivat... He ovat kuolleita... Sinun olisi paras viedä heidät kirkolle ja-" enempää en kuullut sillä luuri tippui kädestäni. Päähäni vyöryi muistikuvia... Kuolleesta perheestä... Verisestä perheestä... Katsoin paikallaan nököttäviä ruumiita. Niiden lasittuneita silmiä... Kuooleita. Kuolleita. Kuolleita. Kuolleita joka ikinen. Ei... En pystynyt. En voinut olla sielllä. Otin jalat alleni ja sysäsin oven tieltäni. Juoksin tietä pitkin ja väistin täpärästi autoja. Sysäsin ihmisiä tieltäni. Kaadoin suuren ihmisjoukon tieltäni ja sain paljon kiroilua osakseni. Ensimmäisen kerran vuosikymmeniin kyyneleet valuivat kasvoillani. Minulla... Ei ollut ketään. Minua ei tarvittu enää. Juoksin ylos kaupungista suurelle kalliolle ja astuin sen reunalle istuen alas. Ei vaimoa... Ei lapsia...Miksi siis itkin? Jos heitä ei ollut... Raikas tuuli kantoi korviini kuiskauksen.
"Päästä irti..." Päätin kerrankin totella käskyä.

Nimi: HF

03.07.2014 23:32
SAAPASJALKAKISSA
Rooleissa:
Saapasjalkakissa: Aaron Myllärin poika: Jon
Kuningas: Elias Prinsessa: Knut
Jättiläinen: Edwin Mylläri: Ludwig
Vanhempi veli: Alf Nuorempi veli: Bablo
NYT SE ALKAA ♥♥♥

~...Olipa kerran kaukana eräässä kauniissa maassa pieni kuningaskunta. Tuossa kuningaskunnassa oli pieni kylä ja pienessä kylässä oli pieni mylly jossa asui pieni myllärin poika, Jon. Myllärin pojalla oli kaksi vanhempaa veljeä ja isä joka teki kuolemaa. Viime hetkillään mylläri Ludwig jakoi omaisuutensa poikiensa kesken...~
Jon istui kivellä ja heitteli kahta kolikkoa käsissään. Pojan polvilla kehräsi nuori kissankorvainen ja -häntäinen poika. "Isoveli Alf on meistä vanhin... Hän sai myllyn ja paljon rahaa ja on onnellinen... Isoveli Bablo sai aasin ja kuusi säkkiä jauhoa ja on onnellinen... Minä sain kaksi kolikkoa ja tämän pahaisen kissan!" Jon marisi ja hätisti kissan sylistään. "Älä raivostu Jon." Kissa sanoi ja nousi kahdelle käpälälle. Jon säikähti ja oli kaatua kiveltä. "Puhuva kissa!?" Jon huudahti ihmeissään. "Tottakai minä puhun. Olen Aaron." Kissa sanoi hymyillen. "En minä silti sinulla mitään tee..." Jon murahti ja istui taas kunnolla. "Väärin. Jos ostat minulle saappaat, hatun ja säkin minä teen sinusta rikkaan." Aaron sanoi ja kumarsi. Jon kohautti olkiaan. Mitä hän menettäisi? Niimpä myllärin poika kävi ostamassa Aaronille saappaat, hatun ja säkin. Pian Aaronnoli saanut saappaat jalkaan ja hatun päähänsä. Sitten tuo heitti säkin olalleen ja kumarsi uudelleen. "Miksi sinä minulle kumartelet? Tvalliselle myllärin pojalle?" Jon kysyi hiukan nyrpeissään. "Ei Jon. Sinää olet Monte criston kreivi." Kissa sanoi hymyillen. Jon pyöräytti silmiään. Oli kissalla puheet.
Aaron lähti metsästämään lintua tarujennkauniiseen lintumetsään. Tuo asetti säkkinsä puun alle ja sitoi siihen narun jonka heitti oksan yli. Säkkiin poika ripotteli suulle asti jyviä ja asettui puun taakse väijymään. Tovin odoteltuaan Aaron näki kultaisen linnun teputtelevan säkin luo. Kun se oli tarpeeksi syvällä Aaron vetäisi köydestä ja säkki lintuineen nousi oksalle riippumaan. Sieltä Aaron sen poimi ja lintu säkissä, säkki olallaan poika lähti kohti kuninkaan linnaa. Päästyään paikalle vartiat pysäyttivät tuon ja hetken keskustelunnjälkeen hänet vietiin kuninkaan luo. "Mitä asiaa sinulla on tänne saapasjalkakissa-Aaron?" Kuningas Rlias kysyi ja prinsessa Knut tuhahti isänsä pirteää äänensävyä. "Arvoisakuningas. Kaunis prinsessa. Minä tuon teille lahjaa Monte criston kreiviltä." Aron sanoi ja avasi säkin jolloin kultainen lintu lehahti prinsessan istuimen selkänojalle. Lintu alkoi laulaa onneaan ja prinsessaKnut hymyili autuaasti. "Oivallinen laululintu kun saa tyttöseni hymyilemään. Välitä mitä suurin kiitoksemme kreivillesi." Kuningas Elias sanoi pirteästi ja Aaron lupasi tehdä tämän. Muutaman kuukauden ajan Aaron vei kuninkaalle ja prinsessalle kauniita lahjoja ja joka kerta kertoi niiden tulevan herraltaan Monte criston kreiviltä. Kerran Aaron oli kerännyt joukon harvinaisia kukkia ja oli matkalla kohti linnaa viedäkseen ne kuninkaalle kun näki prinsessa Knutin kävelyllä polulla. Aaron kiiruhti prinsessan luo ja ovensi kukat tuolle kumartaen. "Oih. Aaron. Ovatko nämä kukat siltä salaperäiseltä kreiviltä?" Knut kysyi ja otti kimpun käteensä hymyillen. "Ovat. Jokainen. Itsessään prinsessalle poimittuja." Aaron sanoi ja kumarsi. "Vie ylimmät kiitokseni isännällesi." Knut sanoi ja Aaron lupasi tehdä niin.
Viikon kuluttua Aaron sai tietää että kuningas ja prinsessa kulkisivat päiväajelulla myllärin pojan koti tiellä. Aaron juoksi tien vartta ja näki metsämiehiä hakkaamassa puuta. "Herrat! Kun kuningas ajaa tästä ohi tehkää kovasti töitä. Jos hän sattuu kysymään kenen tämä metsä on vastatakaa että kaikki metsä kuuluu Monte criston kreiville niin kauas kuin silmä kantaa. Vastineeksi minä lupaaan pitää myyrätt poissa juurten kimpusta." Aaron pyysi ja miehet suostuivat. Hetken matkaa taas kuljetuaan Aaron näki naisia niittotöissä pellolla. Hän juoksi noiden luo. "Rouvat! Kun kuningas kulkee tästä ohi tehkää kovasti töitä. Jos hän sattuu kysymään kenen nämä pellot ovat vastatkaa että pellot ovat Monte criston kreivin niin kauas kuin silmä kantaa. Vastineeksi minä lupaan pitää hiiret poissa näiltä pelloilta." Aaron pyysi ja naiset suostuivat.~
Kuningas ja prinsessa ajoivat tomuista tietä pitkin metsässä. Kuningas Elias näki hakkuumiehiä hurjassa työn touhussa ja käski ajajan pysähtyä. "Miehet! Kelle tämä kaunis metsä kuuluu?" Elias kysyi ja miehet katsoivat tosiaan. "Tämä metsä kuuluu Monte criston kreiville niin kauas kuin silmänne kantaa." Yksi miehistä vastasi ja kuningas hämmentyi hieman. Olipas komeaa metsää tuolla kreivillä. Matka jatkui kunnes kuningas näki pean ja lainehtivan viljapellon. Pellolla työskenteli uutteria naisia ja kuningas käski pysäyttää vaunut uudelleen. "Kelle nämä pellot kuuluvat?" Elias kysyi naisilta ja nuo vilkaisivat toisiaan. "Nämä pellot kuuluvat Monte criston kreiville niin kauas kuin silmä kantaa." Yksi naisista vastasi ja nyt prinsessakin jo hämmästyi. Olipas kreivi varakas mies. Matka jatkui aina vanhaa myllyä kohti~
Aaron saapui Jonen luokse. "Kreivi. Riisukaa vaatteenne ja menkää tuonne jokeen teeskentelemään hukkuvaa." Aaron sanoi ja osoitti tien vieressä kulkevaa jokea. "Pöpikö olet!? En koskaan!" Jon kivahti ja risti kädet rinnalleen. "Teidän täytyy. Oi kreivi olkaa niin kiltti ja menkää." Aaron vaati ja loi kasvoilleen suloisimman ilmeensä. Jonen ei tarvinnut kuin vilkaista ja tuon kasvot sulivat hymyyn. "No tämän kerran." Tuo murahti ja riisui vaatteensa mennen veteen. Vesi oli hirveän kylmää. Aaron piilotti Jonen vaatteet pensaaseen ja kun tuo näki kuninkaan vaunut antoi Aaron Jonelle käskyn aloittaa. Aaron lähti juoksemaan. "Apua apua! Rosvot ryöstivät Monte criston kreivin ja veivät hänen vaatteensa paiskaten herrani jokeen! Nyt hän sai krampin ja on hukkumaisillaan!" Aaron parkui ja vaunut pysähtyivät. Kuningas ja Prinsessa astuivat ulos vaunuista ja kuningas käski vartioitaan pelastaa kreivi vedestä. Pian Jon oli kuivilla huopaan käärittynä. "Kuningas hyvä. Kreiviä varmasti nolottaa olla ilman vaatteita prinsessan edessä." Aaron sanoi ja Jonen kasvot punehtuivat hivenen. Prinsessa tyrskähti hiljaa ja Kuningas nyökkäsi. "Aivan totta. Vartiat! Tuokaa kreivin arvolle sopivat vaatteet." Kuningas Elias käski ja pian Jon oli vaatetettu komeasti. "Saanemme saattaa teidät linnaanne arvon kreivi?" Prinsessa kysyi niiaten sievästi. Jon nielaisi ja nyökkäsi nolona. Ei hänellä mitään linnaa ollut... Mutta ei prinsessan kutsusta kehdannut kieltäytyä. "Hienoa. Kreivin linna on tuolla tien päässä. Minä menen edeltä ja käsken valmistaa juhlat kunniaksenne." Aaron sanoi ja lähti juoksemaan. Jon meni hämillään vaunuihin istumaan prinsessaa vastapäätä ja matka alkoi. Kuningas kehui kreivin tiluksia ja Jon nyökkäili kovinkin ymmärtäväisenä vaikka tuo ei kuullut puoliakaan kuninkaan puheesta prinsessaa ihastellessaan.~
Aaron juoksi suoraan jättiläisen linnan luo. Se oli synkkä ja raunioinen sekä pelottavan näköinen. Aaron aikoi avata oven mutta se murahti äänekkäästi. "En minä sinua päästä. Herrani Edwin jättiläinen on kieltänyt minua päästämästä ketään sisään" ovi sanoi ja Aaron naurahti ivallisesti. "Minun herrani Monte criston kreivi voi käskeä palvelijoitaan tuikkaamaan sinut tuleen puinen oviseni. Ovi pelästyi tätä kovasti. Kumpaa se pelkäsi enemmän? Herransa vihaa vai tulta? Lopulta se päätyi ensimmäiseen. "En minä sinua päästä." Ovi tuhahti ja Aaron otti virneen kasvoilleen. "On minullakin valtuus tuikata sinut tuleen vaikka heti." Tuo sanoi ja ovi aukesi. "Tämä on väärin" ovi mutisi ja Aaron käveli sisälle linnaan. "Kuka kehtaa häiwitä wauhaani" kuului kumea mutta hiukan värisevä ääni. Kuin puhuja olisi pelännyt... Aaron käveli suureen saliin jossa jättiläinen istui valtaistuimellaan. "Minä vain. Aaron. Monte criston kreivin nöyrä palvelia." Aaron vastasi ja kumarsi jättiläiselle. "Vai Aawon. Miksi sinä olet täällä?" Jättiläinen kysyi. Aaron katsoi tuota hetken. Ärrä vika? Awwh.. Kröhöm siis... "Herrani lähetti minut tänne. Hän on kuullut suurista voimistanne ja tahtoi saada varmistuksen." Aaron sanoi ja jättiläinen noysi seisomaan. "Minä pystyn muuttumaan miksi vain! Oli kyse sitten koostani tai vaikkapa jostain eläimestä. Katso vaikka." Ättiläinen huudahti ja muuttui aarnikotkaksi. Aaron säikähti ja nielaisi syvään. "Ei tuo tosita vielä mitään." Aaron sanoi hiukan pelokkaasti. "Ai ei vai!? Katsos sitten tätä!" Edwin jättiläinen huudahti ja muuttui seuraavaksi leijonaksi. Aaron oli vähällä juosta pakoon. " Ky-Kyllähän sinulta isoksi eläimeksi muuttuminen onnistuu kun olet niin iso." Aaron sanoi ja Edwin murahti. "Minä voin muuuttua vaikkaa chibi kokoon! Katso itse." Tuo kivahti ja Aaron kavahti jälleen. Yllättäen jättiläinen oli kadonnut... "...Minä olen täällä! Enkö olekkin pieni!?" Jättiläinen... Chibi piipitti Aaronin kengän juuresta. Aaron sieppasi lasin pöydältä ja vangitsi Edwinin sen sisään. Tuo nosti varovasti lasia ja laittoi lautasen sen alle nostaen riehuvan chibin maasta. Silloin Edwinin taika purkautui ja linna palasi entiselleen. Se tapahtuikin... no... Kreivin aikaan.
Aaron oli linnan pihalla vastassa ja toivotti vieraat tervetulleiksi upeaan Monte criston kreivin linnaan. Jon astui ulos muiden mukana ja katsoi suu auki linnaa. "Hyi kuinka lälly..." tuo mutisi nähdessään pinkit tornit. Knut käveli tuon ohi ja katsoi innoissaan linnaa. "Voi kuinka kaunsi." Tuo huokaisi. "Niin minustakin. Eikö ole upea?" Jon kysyi heti ja Aaron tyrskähti hiljaa. Aaron alkoi keskustella kuninkaan kanssa ja Jon vei prinsessan hiukan kauemmas. Hetken kuluttua piika Thomas kulki linnan ohi ja Elias kääntyi katsomaan tuota nopeasti. Pian kuningas olikin jo piian kimpussa. "Mihinkäs olette matkalla?" Elias kysyi leveä virne huulillaan. "Vien pyykkiä joelle pestäväksi." Thomas vastasi hiukan nyrpeästi. "Mitä jos sen sijaan tulisit kanssamme juhliin?" Elias kysyi virnistäen. "Minä mihinkään juhliin. Jyrkkä ei. Minulla on töitä." Thomas vastasi. Hetken suostuttelun ja kovan imartelun jälkeen Thomas suostui tulemaan mukaan. Aaron ohjasi muut sisälle ja suoraan ruokasaliin missä olikin jos jonkinmoista herkkua. Kaikki istuivat pöytään ja Aaron seurasi vierestä muiden ruokailua. Jon kumartui kuiskaamaan jotain prinsessa Knutin korvaan ja prinsessa tiputti pikarin sistään. Jon punastui Knutin ilmettä ja vetäytyi nopeasti kauemmas supisten jotain anteeksipyynöstä. Knut kääntyi polvilleen tuolille ja tarttui Jonen kaulukseen vetäen tuon syvään suudelmaan jonka seuraunsena Elias onnistui vetämään puolet leivästään väärään kurkkuun. "Isä krreivi kosi minua." Ja siinä meni toinen puoli. Thomas ryntäsi auttamaan kuningasta ja Aaron kiherteli itsekseen. Tuo lähti huoneesta ja etsi itselleen varaamansa huoneen. Aaron heittäytyi vatsalleen pehmeälle sängylle ja nosti lautasen pöydältään. Lautasen päällä oli lasi ja niiden välissä oli pieni Edwin chibi jonka Aaron päästi pois lasista. Edwin muuttikokoaan nomaaliin ihmiseen koska ei tahtonut rikkoa kattoa ja Aaron käpertyi tuon syliin nukkumaan. Kaikki oli nyt kaikkien osalta hyvin. Näin paljon voi saada aikaan kahdella markalla ja kissan turjakkeella. Nyt myllärin pojalla oli linna ja vaimo ja hän oli onnellinen.

LOPPU♥

Nimi: Vice

03.07.2014 23:31
Painuin nopeasti seinää vasten. Hengitykseni höyrystyi koleassa ilmassa. Tuijotin kauhistuneena eteenpäin ja tunnustelin tärisevillä sormillani seinää. Sydämeni pamppasi kuin viimeistään. Vilkaisin sivulleni ja kirosin Moskovan kylmää ilmaa. Hengitykseni vaikeutui pelon tuomista kyynelistä. Puristin toisella kädelläni posliinista nukkea joka roikkui vierelläni. Paljaita jalkapohjiani nipiseli juuri satanut kylmä lumi. Suuri valkea yöpaitani ei paljon lämmittänyt. Kuulin tulen rätinän ja paljon huutoja. Liian paljon. Korviani särki sekä kylmä viima että huudot ja äänet. Säpsähdin kun ohitseni juoksi ihmisiä. Kuin he eivät edes olisi huomanneet minua. Henkäisin itkuisesti ja katsoin palavaa ja sortuvaa taloa edessäni. Ynähdin ja lähdin juoksemaan. Tunsin miten nuken jalat laahasivat maata, mutta silti raahasin sitä mukanani. Se oli hienoin posliini nukkeni ja ainoa minkä sain pelastettua palavasta talosta. Niiskaisin nenääni vähän väliä. Älähdin kun liukastuin loskaiseen maahan. Inisin tuskaisesti ja nostin pääni lumesta. Poskissani oli hiukan valkoista paleltuman jäljiltä. Yöpaitani kastui inhottavasti, mutta nousin silti. Kiljaisin kun joku tarttui kädestäni kiinni. Käännyin vierasta kohti ja pudotin nuken käsistäni kun tunnistin ihmisen.
"Chody!", kiljaisin iloisena ja hyppäsin isoveljeni syliin. Hymyilin helpottuneena.
"Mihin sinä katosit Miška? Olimme huolissamme, Ulrik on vielä palavassa talossa", veljeni sanoin huolestuneena ja puristi kylmää kättäni. Tärisin kylmissäni. Nostin violetin katseeni palavaan taloon. En enää koskaan koskisi edes tulitikkuihin, en tämän jälkeen. Kävelimme Chodyn kanssa, tai no Chody enemmänkin veti minua perässään, palavan talon edustalle missä palomiehet keskustelivat paikallisten kanssa tiesivätkö he mitään tapahtuneesta. Ynähdin kun näin tajuttoman Ulrikin paareilla.
"Selviääkö hän?", kysyin hiljaa Chodylta joka hymyili hiukan.
"Tietenkin", tuo vastasi. Hymyilin helpottuneesti ja olin nostamassa nukkeani syliini kun huomasin että se oli poissa. Inahdin ja vilkuilin ympärilleni.
"Mitä etsit?", veljeni kysyi. Vilkaisin tuohon. Aloin itkeä avuttomasti. Ainoa täydellinen nukkeni oli hukkunut.
"Nukke on poissa! Se kuoli!", itkin ja painuin isoveljeäni vasten.
"Noh noh, ostetaan uusi"
"Ei se ole sama asia!", huusin itku kurkussa ja vilkaisin taloa. Kaikki oli sen syytä. Tuli tappoi parhaan ystäväni.

Nimi: Vice

03.07.2014 23:27
Vanha asuntoauto köhi pirteässä pakkas ilmassa. Tunnelma auton sisällä oli kyllä aivan jotain muuta. Islantilaispoika Job, pyöri ympyrää asuntoauton pienessä keittiössä. Tuon veli, Knut, seurasi innoissaan pikkuveljensä hääräilyä.
"Mitä mietit?", Knut kysyi tavalliseen tapaansa, pirteästi. Iso vaaleanpunainen uimarengas sihahti norjalaisen alla, kun tuo siirsi painoaan. Job siirsi katseensa veljeensä ja huokaisi raskaasti.
"Olemme varmaan ohi Tukholmasta...Elias! Tiedätkö mitä teet?", poika huusi auton ratissa heiluvalle tanskalaiselle.
"Tietenkin Jonne!", ohjaamosta kuului.
"Se on Jon!", Jon murisi ja loi Eliakseen murhaavan katseen. Tanskalainen räjähti nauruun ja sai uimarenkaasta päähänsä.
"Älä kiusaa pikkubroidiani!", Knut huusi. Pörröpäisen tanskalaisen hekotus kuitenkin vain voimistui.
"Elias perkele! Kuulohan tässä menee!", suomalainen Aaron valitti etupenkillä.
"Aaron! Oliko tuo sitä mitä luulen?", seurueen emohahmo, Edwin huudahti sohvalta. Aaron punastui räikeästi ja vaihtoi nopeasti puheenaihetta:
"Milloin ollaan perillä?"
"Niin Elias, milloin?", Jon säesti virnistäen ja asteli tanskalaisen luo. Elias vilkaisi hopeahiuksista islantilaista ja naurahti hermostuneesti kun auto jämähti paikoilleen uskoen.
"Öh...taidamme olla perillä nyt...", Elias ilmoitti. Knutin ilme kirkastui ja tuo repäisi uimarenkaan mukaansa, kun hyppäsi ulos. Innostunut hihkaisu muuttui nopeasti kun kevyt norjalainen plätsähti takamukselleen kylmään lumeen. Vain uimarengas esti tuon uppoamista.
"Elias!", Knut huusi hätääntyneenä.
"Eikös Tukholmassa pitänyt olla 20 astetta lämmintä, ei pakkasta?"
Ruotsalainen saapui auton oven suulle Jon perässään. Aaronin kauhistunut huuto kantautui ulos saakka:
"Pohjoisnapa?!?!?!?"
"No...nähtävästi", tanskalaisen rauhoitteleva ääni kuului.
"Miten pirussa me tänne päästiin?", Jon huusi Eliakselle. Elias asteli ohjaamosta järkytyksestä kalpea Aaron perässään. Suomalaisen kasvot olivat kalpeammat kuin valkea lumi ulkona. Eliaksen kasvoille nousi leveä hymy, jota tavataan Pepsodent-mainoksissa.
"Nokian hakkapeliitta-renkaat eivät sudi", tanskalainen vastasi maireasti.
"Tuo oli huonoin Suomeen viittaava vitsi ikinä", Aaron marisi. Jon tuijotti lumista maisemaa mykkänä.
"Kuka...idiootti...ei osaa...Kööpenhaminasta Tukholmaan?", islantilainen kysyi ja kääntyi katsomaan Eliasta.
"Tuo idiootti", Knut naurahti samalla kun kömpi ylös hangesta. Jon älähti kun kaatui veljensä nousemisyrityksen seurauksena veljensä päälle. Knut vain riemastui ikihyviksi ja rutisti veljeään haliin. Tanskalainen alkoi räkättää ja kaatui polvilleen maahan.
"Ei ole hauskaa!", Jon ärähti ja yritti päästä ylös, mutta Knut puristi tuon vyötäröä tiukasti.
"Kai meidän on jäätävä tänne...autokin simahti", Edwin huokaisi ja katsoi jo punertavaa taivaanrantaa. Pimeä alkoi ahmia jäätikköä synkkään syleilyynsä.

Jon räpytteli silmiään unisena. Tuo vilkuili ympärilleen hieman. Poika kurtisti kulmiaan kun huomasi veljensä vieressään. Islantilainen työnsi nukkuvan Knutin sängystä lattialle. Ihme kyllä norjalainen pysyi unessa. Jon tuhahti hiljaa ja painoi päänsä takaisin tyynyyn kääntäen kylkeä.

Seuraavan kerran kun islantilainen heräsi tuo alkoi etsiä veljeään katseellaan..
"Knut?", Jon huhuili hiukan huolissaan. Peitot kahisivat kun Edwin nousi istumaan sängyn laidalle.
"Jon? Missä Knut?", ruotsalainen kysyi ja herätti kysymyksellään muutkin.
"Ehkä jääkarhu on syönyt Knutin!", tuskin nukkuneen näköinen Elias, huudahti. Koko porukka hätkähti kun ovea alettiin hakata.
"Nyt se jääkarhu tulee syömään meidätkin!!", Edwin huusi hätääntyneenä ja sai Aaronin läpsäisemään kätensä naamalleen.
"Elias on tyhmin, hän saa mennä katsomaan", Jon päätti.
"Hei!", tanskalainen huudahti, mutta pujahti ovesta ulos. Elias jäi kuitenkin hätääntyneen Knutin alle, joka ryntäsi sisään kahvipaketti kädessään. Ovi läimähti kiinni kun Eliaskin pääsi sisään. Knut huohotti nurkassa, yltäpäältä lumisena.
"Knut! Mitä tapahtui!?", Jon kysyi hiukan hätäisenä.
"Katsokaa itse...", Knut huohotti ja osoitti ikkunaa. Aaron syöksähti ikkunalle ja kalpenikuoleman kalpeaksi.
"Voi paska...", tuo kuiskasi itsekseen ja pyörtyi lattialle. Elias räjähti nauruun (taas).
"Jääkarhu nylkyttää meidän autoo joku eunukki selässään!", tanskalainen nauroi.
"Ei me täältä pois päästä...", Jon huokaisi.

THE END

Nimi: HF

03.07.2014 23:26
En itke. En anna itselleni lupaa siihen. "Joosef. Ryhdistäydy ja hymyile!" Kuulin setäni äänen. Säpsähdin ja suoristin selkäni nostaen hymyn kasvoilleni. Ihmiset alkavat kerääntyä kirkon ulkopuolelle. Kun ensimmäinen mustapukuinen perhe uskaltautuu sisään setä asettaa kätensä niskaani. Se näytti siltä kuin hän olisi pidellyt minua, mutta muiden surusta sumentuneet silmät eivät nähneet kuinka setä puristi niskani ihoa kynsiensä väliin. Puren hampaani yhteen ja kättelen ihmisiä jotka valittelivat vanhempieni poismenoa ja kuinka julmaa elämä voi olla minunlaiselleni herkälle 15 vuotiaalle. Hymyilin setäni otteessa ja pidättelin kivun parahduksia aina kun setä työnsi kyntensä syvemmälle niskaani. Minun onnekseni vieraita ei ollut kovin paljon ja pääsin pian setäni otteesta. Niskani oli niin herkkä... Älkää luulko että olisin muuten. Isä sanoi aina että vaikka minua löisi piikikkäällä raipalla rintaan en välittäisi, mutta pienikin kosketus niskaani kirpaisi. Minulla ei ollut lihaksia mutta olin vahvempi kuin muut ikäiseni. Olin myös kaikista sopusointuisin ja siksi jouduin usein kiusauksen kohteeksi. Tänä vuonna täyttäisin 16 ja huomenna aloittaisin lukiossa... Olin aika innokas näkemään kuinka siellä suhtauduttaisiin minuun. Kuinkakohan suurelle tasolle kiusaaminen menisi? No jaa... Asetuimme kaikki kirkkosaliin jossa setä piti puheen vanhempieni edusta. Sitten Sedän vaimo piti lyhyen puheen surun käsittelystä jonka jälkeen pappi siunasi äidin ja isän arkut. Kaikki katsoivat niitä kaivaten. Kukaan muu kuin minä ja setä eivät tienneet arkkujen olevan tyhjiä... Lähdimme kantamaan "ihmeellisen kevyitä" arkkuja hautausmaalle ja laskimme arkut niille kaivettuihin kuoppiin. Pappi siunasi arkut vielä kerran kunnes kuoppia alettiin täyttää virsien säestyksellä. Lauloin sedän kynnet niskassani niin kauniisti kuin osasin. Vilkaisin jossain vaiheessa hautausmaan porteille ja näin mustahiuksisen poja joka hymyili minulle. Hymyilin tuolle takaisin ja jatkoin lauluani. Olisipa tämä jo ohi että pääsisin hänen luokseen... Kun kuopat oli täytetty ja virret laulettu setä antoi minun viimein lähteä. Melkein juoksin porteille ja avasin ne. "Erick?" Huhuilin hiljaa. "Joosef! Täällä!" Kuulin iloisen äänen ja käännyin katsomaan hautausmaan pensasaitaan. Erick istui sen päällä je leikki lyhyehköillä, mustilla hiuksillaan.hymyilin ja naurahdin hiljaa. "Tule nyt alas. Niin voimme mennä." PPyysin ja katsoi kuinka toinen nousi seisomaan. "Joo het-iiiiih!" Erick huudahti pelästyneesti kun pojan toinen jalka upposi pensasaitaan. Astuin pelästyneesti kauemmas. "Auu-uu-uh... mun jalkoväli... pirut" Erick mutisi ja repesin nauruun. Toisella oli vasen jalka pensasaidan sisällä ja oikea sen päällä ihmeellisen suorassa. "Älä naurasinä vaan auta." Erick sanoi itsekin jo huvittuneena. "Joo joo" Käkätin ja vefin toisen kepeästi ylös ja ladkin viereeni kadulle. "No mitä kuhnailet? Mennäänkö me?" Erick kysyi virnistäen. Katsoin toista vähäsen ylöspäin. "Kuka se siellä risuaidassa jumitti?" Kysyin ja lähdin hautausmaan aidan viertä metsään. "No sinä" Erick sanoi hymyillen. "Joo niin haista paska" sanoin nauraen edelleen osittain. "Sinulla on taas tommoiset jäljet niskassa." Erick sanoi ja aikoi koskettaa setäni kynsien jätttämiä rakoja mutta estin tuon aikeet. "Ne on ollu siinä aina.." Mutisin ja rivensin askeleitani. "Eipäs! Joosef ne o kyl siinä usein muttei aina. Joskus niitä ei oo ollenkaan." Erick valitti ja huokaisin "Iho umpeen." Sanoin kärttyneesti. En voinut kertoa edes kymmen vuotisesti parhaalle ystävälleni setäni pahoinpitelystä... No en minä sitä murehtinut. Mietin vain minne setä heitti Äidin ja isän ruumiit... Hmh. En saisi ajatella sitäkään. "Katso! Meidän verivaahtera!" Erick hihkaisi ja osoitti punaiseksi värjäytynyttä vaahteraa. Nyt oli vasta alkusyksy... "Ajattele nyt! Se on jo kymmenen vuotta vanha." Erick sanoi ja laittoi kädet lanteilleen. Naurahdin hiljaa. Olimme istuttaneet vaahteran sinä päivänä kun tapasimme. Meillä oli unelmana saada vielä joskus istua sen oksalla yhdessä... mutta epäilin että se saisi jäädäkkin unelmaksi. Ja niinhän se jäikin...

#Olemme kai jossain vaiheessa vuosien aikana lähentyneet Erickin kanssa... Olen nähnyt hänestä unia ja joka päivä odotan kiivaasti hänen näkemistään. Mutta Erick on poika... Niinkuin minäkin. En minä siis voisi hänestä tykätä... heh...# Luin tekstin päiväkirjastani. Painoin pääni polviini ja päiväkirja tippui maahan. Oli lähellä etten itkenyt hämmennystäni. Olin vain hänen hyvä ystävänsä. Tuskin edes paras... Olisi väärin pitää hänestä. Väärin itseäni kohtaan. Väärin häntä kohtaan. Vuosi on kulunut... Olin kohta 17 ja setä yritti ajaa minut kotoa mutta olin toistaiseksi saanut puhuttua itseni takaisin. Puistin päätäni ja nousin ylös. Tänään menisimme käymään taas vaahteran luona. Hymyilin vähän ja lähdin ulos. Setä oli tapansa mukaan ryyppäämässä. Se sika oli niin tyhmä... Hän oli varmaan tehnyt kaikki synnit maailmassa... Paitsi pettänyt. Koskaan hän ei ollut pettänyt vaimoaan. Syksyn lehdet rapisivat ja murenivat kenkieni alla. Hautausmaan pensasaita alkoi jo tästä... kuljin sen viertä hiljaisena. Olin taas vuoden vanhempi... Minun pitäisi ryhdistäytyä... Mutta niin olin ajatellut viimeiset 11 vuotta. "Joosef! Et ikinä usko mutta täällä pensaassa on vieläkin reikä kun tökkäsinn jalk-aaaah!" Kuulin Erickin vauhkoamisen ja huudon. Lähdin juoksemaan ja tulin pian toisen luo. "Vittu... Sattuu enemmän kuin muistin..." Erick mutisi kivuliaasti toinen jalka uponneena pensasaitaan. "Autanko?" Kysyin hymyillen ja kun toinen nyökkäsi nostin pojan pensasaidasta irti. "No mennääs." Tuo sanoi ja lähti rallatellen kohti metsää. Erick oli ottanut minuun jo ainakin neljän sentin pituuseron. Hymyillen seurasin toista aina verivaahteran juurelle asti. "Kyllä on kasvanut kivasti." Toinen sanoi ja nyökkäsin. Seisoimme siinä hetken hiljaisuudessa."Joosef..." Erick mutisi ja hymähdin kysyvästi laskien katseeni toiseen. Poika oli kääntynyt minuunpäin. Kurtistin kulmiani. "Mitä nyt?" Kysyin ja kallistin päätäni.Toinen tuntui keikkuvan jollain näkymättömällä rajalla. Puistin päätäni ja upposin ajatuksiini heräten vasta kun mustahiuksinen poika oli painautunut kiinni minuun. Tunsin tuon huulet omillani ja värähdin. Kohotin käteni ja löin toista avokämmenellä poskeen. Ääni kaikui tyhjässä metsässä. "Erick" Parkaisin kun tajusin mitä tein. Olin... olin vain pelästynyt ja... Eeeeh... Laskin käteni kumartuneen pojan olalle mutta tuo huitaisi sen pois. "Älä. Mä tajusin. Ymmärrän yskän..." Erick mutisi ja nosti katseensa. Kyyneleet kimalsivat tuon silmissä tehden niistä kirkkaat kuin aasian jalokivet. "E-Erick..." Sanoin hiljaa ja poika sylkäisi maahan. En ehtinyt reagoimaan mitenkään kun mustahiuksinen lähti juoksemaan pois. "ERICK!" Huusin mutta tuo ei tietenkään kuunellut minua. Miksi olisi? Vajosin polvilleni vaahteran juureen. En siinä kauaa jaksanut itkeä. Nousin ylös ja lähdin kotiin. Huomenna... Huomenna pyytäisin anteeksi... Setä osittain hihkui onnesta kun palasin kyynelsilmin kotiin. Ryntäsin huoneeseeni ja heittäydyin sängylle. Itkin itseni tyhjään uneen...
Aamulla en ollut yhtään sen virkeämpi kuin illallakaan. Nyt... Nyt minun täytyisi lähteä Erickin luo... Nousin sängystä ja oioin vaatteeni.Olin sitten nukahtanut ne yllä... Kurkkuni oli limainen ja silmäni turvoksissa mutta en välittänyt. Mitä siitä välittämään? Alakertaan hipsin paljain jaloin kengät kädessä etteivät setä ja täti heräisi. Laitoin kengät jalkaan eteisessä ja avasin oven hiljaa. Suljin sen nopeaan lähtien juoksemaan. Juoksin jo tutuksi tullutta hiekkatietä kaatuen pari kertaa rähmälleen. Viimein sottaisena ja hiukan resuisena pääsin toisen kodin luo. Doitin ovikelloa ja tervehdin Erickin äitiä kohteliaasti. "Hyvää päivää. Onko Erick kotona?" Kysyin. Tuon äiti puisti päätään. "Ei ole. Luulin että hän olisi sinun kanssasi." Kiitin ja lähdin entistä lujempaa juosten vaahteralle. Hänen olisi pakko olla siellä. Silmiäni kirveli ja suljin ne. Osasin juosta metsäpilulla kyllä näinkin. Törmäsin yllättäen johonkin pehmeähköön ja lämpimään. Avasin silmäni ja kiljaisin. Painoin silmäni uudelleen kiinni. Kaaduin takamukselleen maahan ja huusin kauhuissani. Erick.. Erick ei... Ystäväni puoliksi karhun jyrsimä ruumis roikkui velttona köyden varassa puusta... Meidän vaahterastamme... Verisen vaahteran luona ystävyytemme alkoi... Ja sen luona se myös loppui...

Nimi: Vice

03.07.2014 23:22
Palasin kotiin myöhäiseltä metsästysretkeltä. Avasin ilkeästi narahtavan oven ja suljin sen nopeasti. Huokaisin ja heitin verisen takin naulaan. Vedin hanskan kädestäni ja asetin sen yläkertaan vievän oven nuppiin. Silmäni hohtivat kirkkaan vihreinä ja niissä oli itkun jälkeistä punaisuutta. Niiskaisin ja kävelin hieman uupuneena keittiöön. Lysähdin tuolille. Hiukseni nousivat pelästyneenä pystyyn kun mielessäni alkoi kaikua karhea ja matala ääni.
#Sirius#
Inahdin ja katsoin sormiani jotka koukistuivat ilman että minä itse tein mitään. Toinen silmäni tummeni kunnes muuttui mustaksi. Nielaisin vaikeasti.
#Mitä tapahtui. Sinä voit kertoa minulle#, Suden eläimellisen matala ääni sanoi päässäni, mutta kuului että se olisi tullut omasta suustani.
"Minä...en pystynyt tappamaan häntä", sanoin itkuisella äänellä. Pääni retkahti alaspäin.
#Voi Sirius etkö ymmärrä että sinun pitäisi päästää irti siitä miehestä#, ääni murisi ja korahdin kun oma käteni kiertyi kaulani ympäri ja alkoi puristaa. Purin hampaani yhteen ja katsoin tyhjyyteen pelästyneesti. Tunsin miten keuhkoni painuivat lyttyyn kun happi ei kulkenut.
#Olit niin lähellä. Hän oli sinun näpeissäsi Sirius, mutta mitä sinä teit? Lähdit pois!#, Susi ärjäisi. Käsi kaulallani tiukensi otettaan.
"J-Jos minä kuolen...kuolet myös sinäkin", vikisin avuttomasti ja puristin kädelläni, joka oli vielä hallinnassani, tuolin käsinojaa.
#Kun sinä olet kuollut minä elän sinussa. Minä olen sinä, älä unohda sitä Sirius, et ole mitään ilman minua. Olen aina ollut sinä ja sinä minä#, Susi murisi ja upotti kyntensä kaulaani kunnolla. Inahdin kuuluvasti ja potkaisin pöytää tuskaisena. Toinen silmäni paloi pelokkaana ja toinen kiilsi psykopaattisesti. Huulilleni nousi leveä virne kun toinenkin silmäni alkoi kiiltää mustana. Naurahdin ja päästin oman kaulani otteestani.
"Näetkö Sirius? Minä olen se vahva, minä pidän meitä kasassa", murisin ja kävelin yläkertaan. Pujahdin sänkyyni, peiton alle ja kierryin kerälle tyynyn ympäri. Silmäni haalenivat vihreiksi ja epätoivoiset kyyneleet alkoivat tuudittaa minua uneen.

Nimi: Vice

03.07.2014 23:20
Nuolaisin kuolaa leualtani. Hiippailin lihakaupan edustalla. Luikin liikkeen taakse ja koputin teurastamon ovea ja luikahdin varjoihin. Virnistin kun ovi avautui. Ulos vilkuili paksuhko mies joka oli pukeutunut valkeisiin vaatteisiin. Hyökkäsin alhaaltapäin miehen lähes olemattomaan kaulaan ja purin sen poikki. Repäisin siitä palan mukanani ja irvistin.
"Et voisi sitten pahemmalta maistua?", kysyin ja sylkäisin maahan. Livahdin sisään teurastamoon ja nuolaisin hampaitani kuin niihin olisi tarttunut karamelliomenaa. Kävelin yhden katosta riippuvan eläimen luo.
"Onpas komea metsäkauris", naurahdin ja aloin jäytää riistasta palaa itselleni. Sähähdin kun valot napsahtivat päälle. Tuijotin nuorehkoa miestä jolla oli haulikko, hampaat vieläkin kiinni kauriissa. Nuolaisin huuliani ja olin sanomassa jotain kun jouduin hyppäämään ilmaan. Mies alkoi ampua minua. Onneksi hänen tähtäyksensä oli niin päin persettä että tuo ampui vain jalkojani. Repäisin kauriin takajalan mukaani ja lähdin juoksemaan. Kannoin jalkaa leukojeni välissä jotta juoksu olisi helpompaa. Rääkäisin kun luoti osui minua kantapäähän ja tumpsahdin pärställeni lattialle. Aloin täristä kun toinen luoti lävisti kaulani sivun.
"Täällähän ei tuollaiset rakit ruokaile", mies uhosi ja nosti lihaveitsensä. Murisin ja väistin toisen iskun joka oli kohdistettu päähäni. Se kuitenkin osui käteeni ja leikkasi sen irti. Aloin vikistä ja nuolla veristä käsivarttani tai sitä osaa mikä oli jäljellä. Murinani voimistui ja hyökkäsin miehen kylkeen. Tuo kaatui selälleen ja jäi tuijottamaan perääni kun lähdin pakoon. Vilkaisin pettyneenä kauriin jalkaa joka jäi jälkeeni. Kiipesin kujan seinää ylös ja haukahdin matalasti kun pääsin talon katolle. Kyykistyin mytyksi vasten talon peltikattoa ja aloin nuolla haavoittunutta kättäni. Pientä vikinää pääsi suustani välillä. Kauriin maku jäi helposti oman vereni maun alle. Kun kuulin poliisiautot nousin ja lähdin kompuroimaan talojen kattoja pitkin kotiin. Jälkeeni jäi pieni veri vana joka hohti taivaalle syttyvissä tähdissä. Silmäni alkoivat hohtaa vihreinä mutta musta maalasi ne pian uudelleen. Hyppäsin paloportaille ja juoksin kadulle. Nälkä korisi vieläkin mahassani. No sentääs selvisin hengissä...

Nimi: Vice

03.07.2014 23:18
Mustan puhuvat pilvet ajelehtivat täytenä loistavan kuun edessä. Kimeät kirkaisut rikkoivat hiljaisuuden. Makasin pienessä mytyssä roskiksien takana. Kuulin raskaan hengityksen joka hiipui hiipumistaan. Silmäni välkkyivät vihreinä ja mustina. Suojasin käsilläni päätäni kun raskaat askeleet lähestyivät piilopaikkaani. Ynähdin ja aloin vikistä kuin rakki. Verta roiskahti kadulle kun ihmisen pää tipahti eteeni. Tuijotin oman äitini päätä kauhuissani. Aloin vikistä voimakkaammin ja nostin katseeni hervottoman pitkään mieheen jonka torahampaat kiilsivät punaisina. Painoin sen ällöttävän makean ja rautaisen hajun mieleeni. Tuijotin silmät mustina miestä ja inahdin kun tuo lähti. Kun en enää kuullut mitään muuta kuin oman pihisevän hengitykseni matelin kadulle roskiksien varjosta. Silmäni vaihtuivat vihreän sävyisiksi kun näin perheeni verisinä palasina maassa. Kyyneleet valuivat pitkin vanhoja uria. Tämä ei ollut oikein 11-vuotiaalle pojalle. Tässä ei ollut mitään järkeä. Tämän oli pakko olla uni. Nyyhkäisin ja ryömin äitini ruumiin viereen. Painoin otsani hänen vielä lämpimälle povelleen ja itkin. Karhea ääni kaikui päässäni.
#Sirius! Syö#
Tuijotin tyhjää ja siirsin katseeni ruumiiseen. Nuolaisin huuliani ja vilkaisin sivulleni kuin olisin nähnyt minunlaiseni pojan mustilla silmillä. Se nyökkäsi. Ynähdin ja upotin tavallista terävämmät hampaani ruumiin kylkeen.
#Syö ja tule vahvaksi! Meidän pitää olla vahvoja, me olemme vahvoja#, ääni päässäni nauroi samalla kun minä raastin oman äitini päätöntä ruumista ja itkin. Nenässäni haisi vieläkin makea ja teräksinen tuoksu. Virnistin. Tummanpunaiset hiukseni putosivat silmieni eteen. Sähähdin kun sade alkoi kastella maata. Nousin piakkoin ja pyyhkäisin verisiä huuliani hihaani. Silmäni alkoivat kiiltää mustina. Virnistin leveämmin ja astelin sivukujalta.
"Onhan se nyt kumma kun susi ulvoo vain täydellä kuulla", naurahdin ja ulvaisin hyytävästi.

Nimi: Vice

03.07.2014 23:17
Sydämeni hakkasi vauhtia. Kuulin miten kone piippasi kuin viimeistään. Veri kohisi korvissani. Jokainen lihakseni yritti pysyä elossa. Sormeni nykivät hiukan. Tunsin veljeni lämmön. Ruumini valahti veltoksi ja käteni jäi lepäämään Felicianon otteeseen kun koneen ääni jatkui yksitoikkoisena. Kiljaisin, vaikka ei sitä kukaan edes kuullut, kun aloin vajota sängyn sisään. Putosin pimeään. Ei ollut mitään mistä ottaa kiinni. Kaikki tapahtui hidastettuna. Näin miten veripisaroita leijui ympärilläni. Yhtäkkiä meno taas nopeni ja paiskauduin maahan.

Ähkäisin ja nousin täristen. Horjahdin ja otin tukea...no jostakin kiinteästä. Siirsin katseeni äkkiä siihen mihin nojasin ja hyppäsin äkkiä taaksepäin. Se oli Feli. Henkäisin säikähtäneenä kun kehoni meni suoraan yhden lääkärin läpi. Katsoin järkyttynyttä veljeäni ja kosketin tuon olkapäätä. Irvistin kun käteni meni tuosta läpi. Siirsin katseeni sitten ruumiiseeni. Katsoin sen suljettuja silmiä ja sekaisia valkeita hiuksia. Katsoin sitten Ludwigia. Irvistin hienoisesti. Mitä Feliciano näki tuossa ääliössä? Hymyilikö hän edes koskaan? Kumarruin tuota kohti ja hypähdin äkkiä taaksepäin kun tuon katse osui aivan minuun. Näkikö hän minut? Katsoin tuota uudestaan ja heilutin kättäni saksalaisen naaman edessä. Istahdin Ludwigin viereen ja huokaisin. Katsoin itseäni. Hihkaisin ja hiljenin kun huomasin vieressäni istuvan eleistä että ihan kuin tuo olisi kuullut. Virnistin. Jumalalla oli hyvä maku. Valkoinen smokki. Nousin ja kävelin sairaalasta ulos. Laitoin kädet taskuihin ja kävelin parista ihmisestä läpi. Nuo vain päivittelivät kylmää ilmaa ja miten sen tuntee luissa ja ytimissäkin asti.

Huokaisin. Niinsanottuna aaveena, matka Berliiniin oli ihmeellisen lyhyt. Kuin askel vain ja katsos perillä. Naurahdin ja kävelin ovesta läpi. Hyräilin hiukan ja katsoin hiukan ympärilleni. "Mahtava" kaksikko oli selvästi olohuoneessa. Nauru kuului eteiseen asti. Astelin portaat ylös ja työnsin pääni sisään yhdestä ovesta. Hymyilin leveästi kun näin Alfin. Ilmeeni oli helpottunut ja oloni kevyt. Ei tarvinnut huolehtia mistään. Keho olisi huomenna mullan alla ja sielu kokoajan Alfin luona. Hymähdin. Istahdin saksalaisen vierelle tuon sängylle. Katsoin tuota ja hymyilin rohkaisevasti vaikkei tuo sitä nähnytkään. Olin iloinen ettei Alf itkenyt...tai sitten hän ei tiennyt.

Kuulin miten posti kolahti sisään ja askeleet tömisivät portaissa. Ovi aukesi aika nopeasti ja kirje nakattiin Alfin naamaan. En ollut varma kumpi äänekkäistä veljeksistä se oli. Mahaani, jos minulla nyt sellainen vielä oli, kutkutti kun huomasin kirjeen olevan minun lähettämäni. Seurasin Alfin lukemista joka oli aika erikoista katsottavaa. Jännityksen saattoi jopa tuntea. Kirje leijaili hitaasti lattialle Alfin käsistä. Hymyilin surullisesti ja asetin käteni toisen olkapäälle. Vein huuleni aivan tuon korvan juureen ja kuiskasin hellästi:
"Ei hätää, minä olen täällä"

Nimi: Vice

03.07.2014 23:16
Vaapuin paikallani edestakaisin. Ketju kalahti aina kun kiristyi ja löystyi taas. Istuin huoneen reunassa ja yritin taas saada ketjua pois. Miksi edes yritin sitä? Jos saisinkin kahleen poikki, miten pääsisin huoneesta pois? Murahdin ja jatkoin heilumista. Nostin mustan katseeni kameraan ja hymyilin surullisesti. Olin ollut mielisairaalassa jo reilut puoli vuotta ja olin henkisesti kuollut. Räpäytin unisesti silmiäni. Susi vain ei antanut minun päästää irti.

Vaistoni terävöityivät, kun kuulin oven ruostuneiden saranoiden kirskunnan. Lääkäri astui sisään ja kahle kaulassani kiristyi. Kähisin ja katsoin lääkäriä murhaavasti. Tavallisesta tavasta poiketen valkotakkinen ei tullutkaan luokseni vaan otti ketjusta kiinni. Murisin. Mitä lääkäri minusta nyt halusi?

"Voit nyt nousta", lääkäri sanoi liian näkyvällä brittiläisaksentilla. Murisin voimakkaasti ja nousin hiukan horjahtaen. Haukkasin ilmaa lääkärin käden läheltä kun tuo yritti tarttua minuun auttaakseen. Lääkäri hymähti ja veti minut mukanaan käytävään.

Katsoin hiljaisena valkoista ja valaistua huonetta johon lääkäri oli minut raahannut. Räppyttelin silmiäni jotta tottuisin valoon. Vilkuilin ympärilleni. Ei kameroita, vain suuri ja leveä peili yhdellä seinällä. Kävelin sen luo. Haistoin lasin läpi heti että peilin takana oli noin 3 lääkäriä. Katsoin yhtä naislääkäriä suoraan silmiin ja käänsin selkäni. Istuin pöydän ääreen ja katsoin lääkäriä joka istuutui toiseen päähän pöytää.

"Kerrohhan, Sirius...miksi luulet että jouduit tänne?", lääkäri kysyi ihmeellisen lempeällä ja pehmeällä äänellä. Nostin toista kulmaani hiukan yllättyneenä. Luulin ettei noilla robottimaisilla valkotakeilla ollut tunteita. Katsoin lääkäriä ja nostin hiukan toista suupieltäni irvistykseen.

"Kahden ihmisen raaka murha", murisin hiljaa.
"Ja?"
Katsoin lääkäriä uhkaavasti. Mitä vielä?
"Mitä ja? Ei minua kannibalismista voi syyttää! Kannibalismi on sitä kun syö omaa lajiaan ja en ole yhtä alhainen kuin te, jotka petätte ystäviänne ja lähetätte heidät vankilaan!", samalla kun karjuin silmiini tuli vihreä sävy ja kyyneleet alkoivat pyristellä ulos silmäkulmistani. Mutta ne eivät olleet surun kyyneliä. Ne olivat puhdasta raivoa. Kesyttämätöntä, härän lailla riehuvaa raivoa. Silmissäni välähteli Susi ja vihreä sävy kun hyökkäsin lääkärin kimppuun. Raatelin tuon hengiltä ja paiskasin tuolin, jolla kyseinen lääkäri oli istunut, peiliin. Se pirskoutui ja takaa paljastui joukko järkyttyneitä lääkäreitä. Virnistin ja syöksyin ovelle. Se oli auki. Juoksin käytävää pitkin ulko-ovelle. Avasin sen rivakasti ja työnnyin ulos. Hätkähdin kun ranteeseeni napattiin kiinni. Katsoin kaapinkokoista vartijaa ja ulvaisin susimaisesti. Hetken ajan vartijan silmissä näkyi kauhu. Se olikin ainut mitä hän näki. Hyökkäsin tuon selkään ja otin tuon pään käsieni väliin. Kuului inhottava rasahdus kun vartijan niskat murtuivat. Hyppäsin alas äkkiä ja lähdin juoksemaan.

Sireeni ulvoi taustalla kun juoksin. Askel, askel, askel, askel...keskityin vain ja ainoastaan juoksemiseen. Naurahdin vapautuneesti kun ohitin pihassa nököttävän kyltin. Hyppäsin suoraan mielisairaalaa vastapäätä komeilevaan sysimetsään. Olin ihaillut sitä kauan. Kuullut susien kauniin ulvonnan ja laulanut mukana. Hymyilin. Jalkani juoksivat vaikka mieleni lensi. Olin pilvissä. Tuntui kuin olisin enemmänkin liitänyt kuin juossut. Pysähdyin metsänreunaan. Katsoin taloani. Kaulassa oleva kahle painoi ja teki hengittämisestä vaikeaa. Syöksyin ovelle ja painuin sisään raollaan olevasta ovesta. Kaaduin eteiseen. Voihkaisin kivusta. Katsoin kasaa kirjeitä eteisessäni. Kyyneleet valuivat vuolaina leualleni. En uskaltanut ottaa yhtäkään kirjeistä. Tiesin jo lähettäjän. Hengitykseni katkeili ja nyyhkytys voimistui. Hautasin kasvoni käsiini ja annoin kyyneleiden tulla.

Nousin silmät mustina kiiktäen ylös ja kävelin keittiöön. Otin kaapista veitsen. Painoin sen kurkulleni ja nielaisin. Tein veitsellä vetävän liikkeen ja kuulin rusahduksen. Henkäisin. Kuulin myös miten rauta kalahti lattiaan. Huokaisin vapautuneesti ja katsoin veristä ja ruostunutta kahletta. Veitsi putosi käsistäni ja astelin nuutuneena yläkertaan. Avasin makuuhuoneen oven ja katsoin pedattua sänkyä. Ilma oli huoneessa tunkkainen, mutta en välittänyt. Riisuin valkean, pyjamaa muistuttavan sairaala asusteen ja painuin peiton alle. Silmäni vaihtoivat väriä. Vedin polveni mahaani vasten ja riuhtaisin peiton pään yli. Pimeä kietoi minut yöhön. Nyyhkimiseni hiljentyi kun nukahdin.

©2017 Hetalia RoPe pusipusi~~ - suntuubi.com